Väliaika: kahvia ja pullaa

Täällä ei ole tapahtunut mitään! Huomenna on 15. sädehoitokerta, eli puolivälissä ollaan. Tänään kävin aamupäivällä lääkärin vastaanotolla, jossa puhuttiin lähinnä sivuvaikutuksista, joita ei juurikaan ole. Nopea käynti siis. Selväksi tuli kuitenkin, että oireita alkanee ilmestyä nyt puolivälin jälkeen, mutta saatan päästä vähällä, koska tähän mennessä ei ole ilmennyt mitään. Samalla sivuttiin tulevia lääkehoitoja, joista lääkärit ovat vielä kahden vaiheilla interferonin ja interferoni-sytostaatti-yhdistelmän välillä. Aiemmin on tullut puheeksi lääkehoitojen mahdollisuus, mutta tällä visiitillä lääkäri kehotti jo varautumaan henkisesti niihin. Ei siinä mitään. Kyllähän sitä osasin jo odottaa itsekin.

Samalla sairaalakäynnillä kävin sädehoidossa grillattavana. Lääkäri kysyi onko hoidoista tullut väsymystä, mutta koska suurin osa käynneistäni on sattunut iltapuolelle, en oikein tiedä olenko väsynyt hoitojen takia vai muuten vain. Olen kyllä huomannut käyneeni nukkumaan tavallista aiemmin, mutta toisaalta olen jaksanut heilua ihan normaaliin tapaan siivoillen ja shoppaillen kavereiden kanssa. Tänään sitten huomasin, että kyllä se vaan väsyttää, jos huonoon saumaan sattuu. Sairaalalta ajelin bussilla suoraan keskustaan, josta kävelin n. kilometrin matkan kotia kohti käyden muutaman matkalle sattuvan kaupan pikaisesti läpi. Puolimatkassa olo alkoi olla jo melkoisen tööt, ja kotiin päästessä oli pakko käydä päiväunille, ei vaan jaksanut enää. Ei siitä nukkumisestakaan kyllä tullut mitään, mutta makoilukin helpotti sen verran, että loppupäivän jaksoin, jos en nyt pirteästi, niin ainakin silmät auki.

Sädetyshuoneessa sattui radiossa soimaan Bon Jovin It's My Life.

Laattapiste

Flunssasta selvitty kunnialla ja nuhakin alkaa jo jättää. Muuten hyvä, mutta eilen ja tänään on ollut omituinen tunne - yököttää. Tai ehkä kuvottaa olisi parempi sana. Aamulla join kaffet ja söin pari leipää, mutta nyt päivällä on ollut sellanen melkein paha olo mutta ei aivan. Päivemmällä otin Burana-capsin, joka nielaistessa meinasi jäädä kurkkuun jumiin. Myöhemmin yskähtelin vähän ja tunnustelin orastavaa kurkkukipua. Keuhkojen päällä on outo kärhäinen tunne, hieman painava ja hieman aristava. Kuvittelenko kaiken vai onko tämä nyt sitä itseään ja säteiden vaikutusta? Eilen rumpsuttimen alla maatessa huimasi lievästi, ja hetken näytti siltä kuin katon kuvassa olevat omenapuut olisivat huojuneet tuulessa.

Naputtelin eilen viimeisen graduraportin. Sen jälkeen seminaari on minun osaltani ohi, ja graduntekoa pitäisi jatkaa itsenäisesti. Se tulee varmaankin sujumaan ilmiömäisen hyvin, kun koko seminaarin ajan kaikki kuukauden työt tuli tehtyä viimeisenä raportin palautuspäivänä, jolloin tosiaan olisi pitänyt kirjoittaa raportti kaikesta mitä on tehnyt aiemmin, eikä vasta tehdä niitä hommia. No, kerrankin voin laiskotella hyvällä omalla tunnolla ja sanoa niin itselleni kuin muillekin, että ehkä se gradu ei tällä hetkellä ole elämän tärkein asia. Huomenna jos pahasti yököttää, voi olla etten mene seminaariinkaan.

Aattelin, että laattapiste on se kohta yökötysmittarin pohjapuolella, jossa yökköolo vaihtuu oksetukseksi. Vähän kuin absoluuttinen nollapiste, paitsi että absoluuttinen laattapiste on vielä syvemmällä. Siinä kohtaa saavutetaan se olo, josta ei enää pahemmaksi pääse.

Aattelin myös, etten taida koskaan tottua kärvistelemään tissit paljaana sairaalassa, vaikka sädehoito-osastolla varmasti nähdään kaikenlaisia menijöitä. Aina se vaan jännittää yhtä paljon. Odotan varmaan, että nurkan takaa pölähtää pian Piilokameran kuvausryhmä.

Niisk, köh

Kohtapuoliin pitää taas lähteä sairaalalle. Flunssa teki tulojaan jo tiistaina, ja pari viime päivää pää on ollut ihan tukossa. Yöt menevät pyöriessä ja nieleskellessä. Kurkku on niin täynnä limaa, että vähän väliä herään kuvitellen tukehtuvani. Toisaalta taidan myös jännittää sädehoidon vaikutuksia sen verran, että testailen nielemiskykyä ja mahdollisia kipuja jatkuvasti. Kuumetta ei onneksi tämän flunssan kanssa tullut, joten päivät ovat kuluneet suht normaalisti, ja olen päässyt/joutunut käymään sädetyksessäkin. Tällä hetkellä ulkona pimeää ja -8 pakkasta, varmaan tuulta vielä päälle. Ainoa huono puoli näissä ilta-ajoissa on se, että kun ulos katsoessa näkyy vain pimeää ja kylmää, ei todellakaan tee mieli lähteä mihinkään. Mutta kyllä se siitä taas, kunhan tämä flunssa paranisi pois. Ei tarvitsi taas montaa asiaa potea päällekkäin. Muuten oon kyllä sitä mieltä, että ihmisen pitäis saada talvihorrostaa, jos siltä tuntuu.

Säteitä

Huh, piti kirjoitella jo eilen, mutta koko päivä meni kaupungin laitamilla seikkaillessa ja kotiin päästessä oli sen verran väsy ja vilu, ettei millään jaksanut. Nyt kärvistelen vielä pienimuotoisen flunssan kanssa. Olo on tukkoinen ja tuhnuinen, mutta toivon ettei se tästä enää pahene.

Eilen kävin siis ensimmäistä kertaa sädehoidossa. Tarkoituksena oli mennä paikan päälle hyvissä ajoin, koska arvailin, että joutuisin vielä verikokeisiinkin. Aamupäivällä tuli kuitenkin touhuiltua sen verran, etten ehtinyt haluamaani bussiin, ja lähdin toisella puolta tuntia ennen hoitoaikaani. Muuten aika oli kyllä ihan riittävä, tästä ajelee noin viisi minuuttia bussilla sairaalaan, mutta siihen päälle pitää vielä laskea n. viiden minuutin kipittely pysäkiltä ja jonottaminen ilmoittautumisessa ja mahdollisesti vielä labrassakin, niin kuin ajattelin. Viimeksi käydessäni ilmoittautumiseeen joutui jonottamaan vartin ja verikokeisiin saman verran, joten odotin jo kauhulla myöhästyväni. Väärä bussi jätti minut yhtä pysäkkiä ennen omaani, ja siitä kipitin hirveää laukkaa melkein sairaalaalueen päästä päähän. Bonuksena täytyy kyllä sanoa, että eilen oli päiväsaikaan ihan loistava keli. Pakkasta, joo, mutta aurinko paistoi eikä tuullut yhtään.

Ilmoittautumistiskille ei sitten ollutkaan yhtään jonoa, enkä joutunut verikokeisiinkaan. Olin paikan päällä varttia ennen omaa aikaani, joten mitään kiirettä ei sitten ollutkaan. Kaverit ja perhe kyselivät jälkeenpäin, että miltä se hoito nyt sitten tuntui. No, kunpa olisikin jotain jännittävää kerrottavaa, mutta ei siellä oikein mitään tapahtunut. Kipittelin sädehoitohuoneeseen hoitajan kannoilla, ja pistin merkille että oma hoitokoneeni oli erityisen hieno harmaa ja uudenkiiltävä. Nyökkäsin tyytyväisenä. Olin puoliksi odottanut kohdalleni osuvan jonkin Neuvostoliiton teknologian huippulaitteen, mutta näköjään sairaalassani ollaan jo oikealla vuosisadalla. Laitteen toiminnan summasin äitille puhelimessa: "Se on niinku sellanen vehje, missä on kaikkia sellasia ulokkeita, mitkä tulee siihen sun päälle, ja sit ne pyörii ja sirisee."

Riisuin paidan, pääsin tissit pystyssä makoilemaan lavitsalle, ja sain aiemmin tehdyn maskin kasvoilleni. Se kiristi hieman otsasta ja poskilta, mutta ei pahasti. Inhottavampaa oli se, että silmäripset raappasivat maskin sisäpintaa, ja koko ajan tuntui siltä kuin olisi roskia silmissä. Sitten minua siinä vähän siirreltiin ja aseteltiin, ja lopulta sain vielä säädyllisyyden nimissä päälleni peiton. Hoitajat pakenivat huoneesta, ja jäin yksin kuuntelemaan radiota. Katossa oli valaistu kuva omenapuusta. Sädehoitokone surisi kääntyillessään ja sirisi sädettäessään. Oikeastaan oli aika rentouttavaa makoilla siinä peiton alla tekemättä yhtään mitään. Kesken kaiken tosin kuulutettiin, että pian rakennuksessa testattaisiin palohälyttimiä, ja ajattelin saavani halvauksen, jos nyt alkaisi kuulua jotain kilinää. Onneksi hoitohuoneeseen sitä ei kuulunut. Oikean tulipalon sattuessa en olisi kyllä päässytkään maskin alta pakenemaan.

Sädetyksen päätyttyä pääsin hetkeksi puhumaan hoitokoneella toimineen miessihteerin kanssa, kuten hänet esiteltiin. Kuulin taas hieman mahdollisista sivuoireista ja niiden hoidosta ja ihonhoidosta, ja samalla puhuimme siitä mitä tehdä jos satun tässä hoidon aikana sairastumaan, tai en muusta syystä pääse sovitulle sädetysajalle. Sain myös listan seuraavista hoitokerroista, joista suurin osa todella näyttää osuvan iltapuolelle. Tänään käyn sädetyksessä seitsemältä ja seuraavina päivinä kahdeksalta. Muutama kerta osuu aamupäivälle, ja loput ovat sitten viiden jälkeen. Ei haittaa yhtään. Olen huono heräämään aamulla, ja vielä huonompi lähtemään ulos pakkaseen ja tuiskuun heti herättyäni. Lopuksi kävin vielä labrassa valuttamassa verta, ja sitten singahdin kotimatkalle. Koko käyntiin meni noin 45 minuuttia keskusteluineen.

Sairaalasta päästyäni ajelin bussilla takaisin kotikadulle, ja ennen kotiin paluuta kävin kierroksella apteekissa ja R-kioskilla, autuaan tietämättömänä maskin naamani jättämästä punaisesta suomukuviosta.

Huomenna Se tulee

Tajusin, että olen lykännyt Kela-papereiden täyttämistä jo riittävän kauan, ja aloin täyttää niitä keskellä yötä. Liitteiden kopioiminen olikin mukavaa yöpuhdetta. Tässähän kerkesi jo unohtamaan, että huomenna Se alkaa. Niin, Se! Olen viikkokaupalla ajatellut vain, että 23.11. pitää mennä Sinne, mutta vasta nyt alan hahmottaa, että Sinne pitää mennä myös ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja ensi viikolla ja sitä seuraavalla viikolla..

Arkea

Viikonloppuna siivoilin ahkerahkosti. Ei pelkkää imurointia ja pölyjen pyyhkimistä, vaan kävin kunnolla läpi täyteen ahdettuja laatikostoja ja hyllyjä järjestellen kaikki tavarat ja heittäen pois ylimääräistä. Raivausta siis. Ihan kohtuullisen hyvässä järjestyksessä täällä kaikki oli, enkä hyvällä tahdollakaan voi väittää joutuneeni näkemään vaivaa. Vaikka kivahan se oli päivän päätteeksi räpsytellä kuvitteellisia henkseleitä, kun oli tullut oltua niin ahkera ;)

Varaudun hieman. Teen jonkinlaista pesää, missä on turvallista olla sitten kun sädehoito alkaa. Toivon että jaksan sivuoireista huolimatta toimia ja motivoitua järkevissä määrin. Pahin tilanne mikä kohdalleni voisi sattua, ei pelkästään sädehoidon takia, vaan yleensäkin tämän taudin takia, olisi se, etten pärjää enää omillani. Olen sen verran itsenäinen ja omissa oloissani viihtyvä, että toisiin tukeutuminen perusasioissa rassaa pahemman kerran. Sairaalassakin otti luonnolle, kun ruoka kannettiin melkein syliin, vaikka olin ihan hyvässä kunnossa.

Odottelen ensi viikkoa.

Ennustuksia

Mulle on puhuttu koko ajan nätisti. Aina on puhuttu melanoomasta ja kasvaimista. Syöpä-sana tuli esille vasta sädehoidon suunnittelussa, ja silloinkin vain puhuttaessa syöpäsoluista. Kukaan ei ole missään vaiheessa sanonut "sulla on syöpä". Totta kai olen itse pystynyt päättelemään sen, mutta on jotenkin helpottavaa, ettei kukaan täräyttänyt sitä tylysti ja suoraan, vaan sain itse aikaa asian oivaltamiseen.

Melanooman asteista ei ollut puhetta ennen kuin sain diagnoosin kirjeenä. On sanottu että tämä on vakavaa, ja olisin voinut kysyä lisää, mutta en halunnut. Asioiden selvittely omin päin on ollut mieluisampi tapa käsitellä tätä kuin se, että olisin kasvokkain joutunut kuuntelemaan jonkun kertovan millaiset mahdollisuudet tästä on selvitä. Aina kun lääkärit ovat sanoneet, että nyt jos on kysyttävää niin voi kysyä, päässäni on suhissut tyhjää. Jälkikäteen kotiin päästyäni olen sitten pystynyt tutkimaan asiaa netissä. Vasta sädehoidosta puhuttaessa pystyin kyselemään, enkä silloinkaan varsinaisesti melanoomaan liittyen, vaan lähinnä sädehoidon toimintaan liittyviä asioita. Tiedän, että asiantuntijalta kysyessä saisi aina asiantuntevia vastauksia, mutta oikeastaan sillä ei tällä hetkellä ole väliä ovatko tietoni taudista täysin pitäviä ja ajantasaisia. Sitten jos jokin alkaa kaihertaa mieltä kunnolla, sitten kysyn kyllä, mutta siihen asti, koska en perusta mitään tärkeitä päätöksiä näiden tietojen varaan, selvittelen asioita mielelläni itsekseni.

Kun sain kuulla päästäni otetun koepalan todella olevan melanoomaa, lääkäri sanoi tilanteen olevan vakava, mutta että kaikki mahdollinen tehtäisiin, eikä toivoa saanut heittää. Siinä tilanteessa en ollut vielä aivan perillä melanooman vakavuudesta. Luulin, niin kuin kai monet muutkin, että se ihosyöpänä pysyy vain iholla. Vasta tutkittuani aihetta lisää sain selville, että melanooma voi levitä elimistöön nopeastikin. Siinä tilanteessa olisin voinut kysyä lääkäriltä ennustettani, ja se kävi mielessäkin, mutta en kysynyt. Mitä väliä sillä oikeastaan on mikä ennuste on. Se on kuitenkin vain ennuste, ei tarkka päivämäärä, jolloin tulen kuolemaan. En halua perustaa loppuelämääni jollekin tietylle aikamäärälle, vaan haluan elää niin kuin ihmisen on tarkoitettu, tietämättä milloin tulen kuolemaan. Paras tapa elää olisi ottaa kaikki irti jokaisesta hetkestä, ja jos siihen pystyy, ei elämän pituus merkitse enää niin paljon.

Tietysti jo aiemmin esittelemäni selviytymisprosentit pistävät miettimään, mutta nekin ovat vain viitteellisiä. Loppujen lopuksi, jokaisen potilaan kohdalla erikseen, prosenttiluvut voi lukea yksinkertaisesti "ehkä kuolee, ehkä ei" (optimisti lukee tietenkin "ehkä selviytyy"). Taudin eteneminen riippuu niin paljon potilaasta, iästä, kunnosta, melanooman sijainnista, hoidoista, horoskooppimerkistä, planeettojen asennosta ja karmasta, ettei kukaan voi todella tällaisessa vaiheessa ennustaa selviytymisprosenttia juuri minulle. Olen kuitenkin lukenut paljon melanoomaa sairastaneiden blogeja, ja liian monia sellaisia, jotka päättyvät kuolemaan, etten ole voinut olla ajattelematta sitäkin vaihtoehtoa. Pitkällisen etsinnän jälkeen olen silti löytänyt myös tarinoita niistä, jotka ovat pärjänneet vuosikausia kolmannen tai neljännen asteen melanoomansa kanssa. Olo helpotti taas hieman.

Tänään liikahdin

Pakkaset ovat täällä vielä melko mitättömiä, mutta kyllä se silti kirpaisi, kun aamuhämärissä hyppäsin sairaalabussiin. Muuten hyvä, mutta tuuli puski pahasti pipon ja kaulaliinan ja takin ja lapasten ja sukkienkin läpi. Menin fysioterapeutille hieman anteeksipyydellen, että enhän minä tällaista oikeasti tarvi, mutta jos sitä nyt kuitenkin jotain vinkkiä.. Musta tuntuu aina siltä, että vien kiireisiltä ihmisiltä kallista aikaa, jonka arvoinen en todellakaan ole, koska enhän mä ole oikeasti sairas, enhän. Kerkesin jo aiemmin miettiä, että peruisinko koko käynnin, koska niska kuitenkin toimii, eikä mihinkään satu. Kävin siis paikalla kaulani takia, joka on parantunut hyvin imusolmukkeiden poiston jäljiltä, mutta on yhä leikatulta puolelta kankeahko. Ajattelin että hyvinhän minä tässä pärjään, kun vaan päätäni pyörittelen ja omatoimisesti venyttelen.

Hyvä, että päätin käydä kuitenkin. Pyöriteltiinhän sielläkin päätä jonkun verran, mutta siihenkin sain kunnon ohjeet, ja nyt voi pyöritellä niin että todella tuntuu. Lähdin sieltä mukanani hyviä jumppaohjeita muunkin yläkropan varalle, ja sain mukaani pätkän tukevaa kuminauhaa, jonka avulla reuhtoa. Pitääkin ottaa asiaksi tempoa pari kertaa päivässä niin pysyy muutenkin kunnossa. Viime päivinä on tullut rampattua kaverin kanssa kaupungilla monen tunnin ostosreissuilla, mutta tekisi varmaan hyvää henkisestikin, jos jaksaisi ottaa tuon liikkumisen ihan tavaksi. Tällä hetkellä paras tekosyy on se, että ulkona on niin pimeää ja kylmää.

Hiljaista, kylmää

Viikonloppuna koin äärimmäisen pienimuotoisen paniikkikohtauksen sädehoidon lähestymisen takia, mutta se meni nopeasti ohi. Jonkinlainen voivottelukohtaus kai. Mistähän sekin tuli. Sädehoito itsessään ei pelota, mutta sivuoireet kylläkin. Tuntuu että taas tehdään terveestä ihmisestä sairas. Samanlainen olo oli sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa sairaalassa kuulin vahvistuksen melanoomaepäilyille - menin sinne terveenä, lähdin sairaana. Kertaakaan en ole tämän syksyn aikana tuntenut oikeasti olevani sairas, ja siksi on edelleen vähän vaikea suhtautua tämän vakavuuteen. Välillä tuntuu, ettei saisi vitsailla tai olla huoleton, että jos en ota itseäni äärimmäisen vakavasti, jotain kamalaa tapahtuu, tauti etenee tai jään ilman hoitoa.

Huomenna on ohjelmassa käynti fysioterapeutilla. Sain sinne kutsun pian viimekertaisen tuumorikokouksen jälkeen. Silloin tuli lääkärin kanssa puheeksi, ettei kukaan ollut antanut minulle venyttelyohjeita ennen sairaalasta lähtöäni. Ilmeisesti sellainen oli ollut suunnitelmissa, mutta ehdin lähteä ennen kuin kukaan kerkesi paikalle. Leikkauksen jälkeen niska ja hartiat olivat pari viikkoa pahasti jumissa, mutta tokenivat lopulta omatoimisella venyttelyllä ja viimeistään haavojen parantuessa sen verran, että pystyin vaihtamaan nukkuma-asentoa. Sanoinkin lääkärille, ettei varsinaisesti fysioterapeutille ole enää tarvetta, mutta jotain ohjeita venyttelyyn olisi silti kiva saada. No, kutsu fysioon tuli kuitenkin, ja käyn siellä kääntymässä huomenaamulla. Sieltä saa varmaan jotain vinkkiä siihenkin miten jumppailla sädehoidon jälkeen. Suunnittelukerralla kun kovasti uhkailtiin hoidettavan alueen kudosten sitkastumisella.

Eilisillan ja yön jäljiltä täällä on maassa ohut lumikerros, ja olen alkanut varautua talveen. Olen kova palelemaan, ja asun vanhassa talossa, jossa siltä on vaikea välttyä talvisaikaab. Aiemmista talvista viisastuneena olenkin ajatellut hankkia kaveriksi lämmitettävän jyväpussin tai kuumavesipullon. Sairaalamatkoihin puolestaan olen varautunut uudelleen käytettävillä kädenlämmittimillä, eli lapaseen tai taskuun mahtuvilla muovipussukoilla, jotka on täytetty nestemäisellä taikuudella. Kun pussissa olevaa metallilätkää painelee, neste alkaa kiteytyä ja lämmetä. Pussukoiden kylmennyttyä uudelleen, ne voidaan keittää, jolloin kiteet sulavat taas nesteeksi, ja lämmityksen voi aktivoida uudelleen metallilätkää painelemalla. Tällä hetkellä käytössä olevista kädenlämmittimissäni lämpöä piisaa kunnolla puolisen tuntia, mikä on ihan riittävästi pikaiseen ulkoiluun. Ehkäpä näillä selvitään taas yhden talven yli :)

Epänormaalia elämää

Tänään tuli hoidettua homm(i)a. Kävin näyttämässä opettajalle pitkään lykkäämäni tilastotieteen kurssin harjoitustyötä, mikä meni läpi ongelmitta. Olen stressannut kyseisen kurssin suorittamisesta vuosikaupalla, jopa enemmän kuin pakollisesta ruotsin kurssista, mutta lopulta se osoittautuikin ihan helpoksi. Näyttöön meni kymmenisen minuuttia, ja nyt voisin vihdoin hakea kandinpapereita. Illemmalla voisin tissutella sihijuomaa juhlan kunniaksi.

Sairastelun puolella on tällä hetkellä melko hiljaista. Periaatteessa, kuten aiemmin sanoin, leikkauksen jäljiltä olen "terve". Lainausmerkeissä tietenkin sen takia, ettei tämän luokan melanoomaa niin vain parannetakaan, sitä lähinnä lykätään. Piakkoin joudun vielä jatkohoitoihin, jotka tekevät minut sairaammaksi, varsinkin jos keväämmällä joudun vielä lääkehoitoihin, kuten on uhkailtu. Tällä hetkellä olen siis sairas, mutta terve, mutta sairas kuitenkin. Mua karmii tämä hiljainen hetki leikkauksen ja sädehoidon välillä, jolloin olen omillani, mitään ei tapahdu. Kuvittelen, että huomiotta jäädessään syöpäsolut nyt karkaavat käsistä ja asettuvat ympäri kehoani, ja sädehoito tulee osumaan sille alueelle, jolla niitä ehkä oli aiemmin, mutta ei enää.

Tämä viikko on mennyt vähän aaltoillen. Olen käyttänyt liikaa aikaa ja voimiakin muiden sairasblogien lukemiseen, ja vaikka en yleensä olekaan tunteiluun taipuvainen, kaikki tarinat melanooman uusimisesta ja yllätyslöytöinä tulleista etäpesäkkeistä sohivat juuri siihen arimpaan paikkaan. Mieluummin olisin ajattelematta sellaisia asioita lainkaan, mutta toisaalta olen kamalan utelias. Suhtaudun tähän koko asiaan mielenkiinnolla, joka vähän karmii itseänikin. Ehkä mulla oli joskus aavistus kutsumusta lääkärin hommiin. Ihan aavistus vain, järjellä ajatellen en voisi sitä kuvitella ammatikseni.

Diagnoosista kertoessaan lääkäri sanoi muun muassa, että nyt kannattaisi vain yrittää elää normaalia elämää parhaansa mukaan. Olen kuitenkin ollut aina kauhea haahuilija, ja sairastelu on antanut kohteen voimilleni - jotain mihin keskittyä, jotain mikä oikeasti kiinnostaa, jotain millä on merkitystä. Aiemmat harrastukset ja puuhastelut tuntuvat nyt melko turhanpäiväisiltä, kun mittailen niitä mahdollisesti lyhentyneen elämäni kannalta, miettien millaisiin asioihin kannattaa uhrata aikaa, millaisiin ei. Nyt olisi hyvä aika samaan malliin miettiä onko ihan viisasta ottaa sairastaminen harrastukseksi. Myöhemmin kaduttaa, jos elämisen ja tekemisen sijaan aika on mennyt vatvomiseen.

Diagnoosi

Tänään kolahti postilaatikosta yhteenveto viime torstain tapaamisesta onkologin kanssa. Lähinnä paperissa kerrataan kaikki aiemmin tapahtunut, paikan päällä käsikopelolla tehtyjen tutkimusten tulokset ja hoitosuunnitelma. Mielenkiintoisimpana paperissa olivat melanooman erilaiset luokitukset, joita en vielä tähän mennessä ole päässyt kuulemaan, enkä ole ottanut asiaksi kysyäkään. Muiden blogeja lukiessa olen huomannut, että kaikki tuntuvat tietävät tarkalleen oman diagnoosinsa suomeksi tai englanniksi sekä latinaksi puhumattakaan siitä miten asiantuntevasti monet puhuvat lääkityksistään ja muista hoidoistaan. Käydessäni ensimmäisessä tuumorikokouksessa äitini kanssa, hän sattui kysymään osaanko jo kulkea sairaalassa. Pohdimme siinä sitten, että se on jo huono merkki, jos osaa sujuvasti kulkea sairaalassa (paitsi jos on siellä töissä!) - silloin on tullut vietettyä siellä liian kauan aikaa. Sama taitaa päteä myös hoitojen tuntemiseen. Kenenkään ei pitäisi sairastaa niin pahasti, että ehtii muuttua sairautensa asiantuntijaksi, mutta valitettavan monelle käy juuri niin.

Pääsen siis liittymään virallisen diagnoosinsa tietävien ihmisten jaloon joukkoon. Tässä se nyt on: melanoma nodularis malignum regio craniei cum met. lymphonodus colli l. dx. pT4a N1b M0, stage IIIA. Tämä siis paperin diagnoosi-osioista, mutta huomasin, että selosteen ensimmäisellä sivulla oli kirjoitettu stage IIIB. Google-tohtori kertoi B:n olevan tässä tapauksessa se oikea kirjain. Harmi, A olisi taas ollut hitusen parempi.

Esitietojen kohdalla lukee selvemmin: ulseroitumaton, nodulaarinen maligni melanooma, Breslow 12mm, Clark 5. Alla olen eritellyt hieman näiden numeroiden ja kirjainten merkitystä. En kuitenkaan ole minkään lääketieteen alan asiantuntija, joten saattaa sisältää väärinkäsityksiä :)

Nodulaarinen melanooma on melanoomista toiseksi yleisin (15-35%). Yleisin on pinnallisesti leviävä melanooma (50-70%). Nodulaarinen melanooma on aggressiivisin melanoomatyyppi, joka kasvaa pystysuunnassa, eli litteän luomen sijaan muistuttaa jonkinmoista paukamaa. Jos omani ei olisi kasvanut kallon päällä, jossa ihoa on ohuelti ja luu tulee nopeasti vastaan, se olisi voinut venyä syvällekin kehoon ja olla siten entistä vaarallisempi ja vaikeampi poistaa. Voin kuvitella että poistokohtaan olisi jäänyt syväkin kuoppa, koska tervekudosmarginaalin olisi pitänyt ulottua joka suuntaan kasvaimen ympärille, myös sen alle.

Clarkin luokka kuvaa mihin ihokerrokseen melanooma ulottuu (I = pinnallinen, V = ihonalaiseen rasvakudokseen ulottuva), ja Breslow'n luokka kuvaa melanoomakasvaimen paksuutta. T-luokitus, joka näkyy tuossa omassa diagnoosissanikin (T4a) määrittyy Breslow'n luokan, Clarkin luokan sekä ulseraation perusteella. Ulseraatio puolestaan tarkoittaa kasvaimen pintakerroksen puuttumista, ja se huonontaa ennustetta entisestään, vaikkakaan en osaa sanoa mistä huonontuminen tarkalleen johtuu. Oman melanoomapahkani suunnattomasta koosta kertoo sekin, ettei T-luokituksessa huomioida melanooman paksuutta kuin 4mm asti, ja kaikki sitä suuremmat kasvaimet ovat automaattisesti luokkaa T4. A tarkoittaa, ettei melanoomassani ollut ulseraatiota.

N-luokituksella (omani N1b) kuvataan miten moneen imusolmukkeeseen melanooma on ennättänyt, ja miten paljon melanoomaa imusolmukkeista löytyy. N1 tarkoittaa siis, että melanoomaa löytyi yhdestä imusolmukkeesta, ja b tarkoittaa makrometastaasia, eli etäpesäke oli huomattavissa jo ilman mikroskooppisia tutkimuksia.

M-luokitus viimeisenä kuvaa niiden etäpesäkkeiden määrää, jotka ovat muualla kuin imusolmukkeissa. Jos M-arvoni olisi mitään muuta kuin 0, melanoomani olisi automaattisesti levinneisyysasteeltaan luokkaa IV, eli pahin mahdollinen.

Tärkein kohta diagnoosissani on melanooman levinneisyysluokitus, eli yksinkertaisesti tuo IIIB, joka summaa kätevästi kaikki nuo muut arvot. eMedicinen mukaan 5-vuoden selviytymisennuste IIIB-tason melanoomaa sairastaville on 46-59%, eli vähän fifty-sixty (lähde). Terveyskirjaston suppean taulukko antaa 5-vuoden selviytymisennusteeksi 45% ja 10-vuoden ennusteeksi 36% (lähde). Cancer.orgin mukaan 5-vuoden ennuste on 59% ja 10-vuoden ennuste 43% (lähde). Prosenteilla mitataan tietenkin sitä kuinka moni sairastuneista on vielä elossa noiden vuosien jälkeen, eikä sitä, ovatko he parantuneet taudistaan. Melanooma on mahdollista parantaa vain leikkauksella, ja silloinkin vain, jos se huomataan ajoissa. Liitännäishoidoilla pyritään parantamisen sijaan vähentämään melanooman uusiutumisriskiä tai helpottamaan IV-tason potilaan oloa.

Toistettakoon vielä, että vain alkutekijöissään oleva melanooma voidaan kokonaan parantaa, joten tarkkailkaa ihoanne!

Melanoomatietoa:

Käypä hoito: Ihomelanooma
Wikipedia: Melanoma
Cancerhelp.co.uk
Cancer.org

Mikä riskiryhmä?

Sädehoidon suunnittelussa hoitaja mainitsi ihonhoito-ohjeista kertoessaan, ettei papereissa mainittu auringonvalolta suojaaminen ole ehkä niin oleellista tähän vuodenaikaan, mutta ehkä keväämmällä sitten. Koska tammikuussa on melko suurella todennäköisyydellä vielä pakkasta, ja iho pitäisi suojata kylmältäkin, ohje ei ollut niin olennainen, mutta tulinpahan siihen sanoneeksi, etten ole oikein koskaan viihtynyt auringonpaahteessa. Siitä sitten aloin miettimään, miten juuri minulle sattui melanooma, se tietty syöpä, jonka kuvitellaan erityisesti iskevän kyntensä auringonpalvojiin ja solariumin tehokäyttäjiin. En ole harrastanut koskaan kumpaakaan, enkä ole juuri kesäihminen. Kuumat ja valoisat päivät ovat mieleen kylmän ja pimeän talven jälkeen, mutta en viihdy suorassa auringonpaisteessa. Saan kirkkaasta valosta päänsärkyä, kuuma ilma ahdistaa pitemmän päälle, ja ihoni palaa helposti apteekin suojakertoimista huolimatta. No niin, siinähän se tietenkin.

Olen palanut muutaman kerran elämäni aikana, mutta en koskaan pahasti. Ehkä kerran tai kaksi ihon hilseilemiseen asti, ja niinkin vain kakarana, niin kauan sitten, että tämäkin kertojen määrä on vain arvaus. Useimmiten palamisesta on seurannut vain punoitusta, kuumottelua ja aristelua. Vanhemmat ovat aina muistaneet tolkuttaa aurinkosuojien käytöstä ja opin siihen nopeasti ihan vapaaehtoisesti, koska palanut iho ei ole miellyttävä kokemus. Viime kesänä palaminen kävi lähellä pariin otteeseen, mutta onnistuin kuitenkin säästymään siltä. Rasvailin itseäni ennen ulos lähtemistä sekä säännöllisesti siellä ollessani, ja kieltäydyin lähtemästä mihinkään keskellä kuuminta päivää. Silti kävi näin, vaikka mielikuvissa melanooma iskee niihin rannalla itseään ylettömästi ruskettaviin ja solariumissa itsensä oransseiksi käristäviin ihmisiin, ei tällaisiin kuolonkalpeisiin kummituksiin. Syynä ei sitten ollutkaan aika, jonka vietin auringossa, vaan se erityisen herkkä iho, jonka satuin saamaan syntymässä. Melanooma iski tietenkin siihen yhteen kohtaan, joka oli koko ajan auringon alla, ja jota ei pahemmin voinut rasvailla - päänahkaan. Näin jälkikäteen on hyvä muistella niitä monia kertoja, jolloin etsin kaupungilta hellehattua, mutta mikään ei ollut riittävän mieluisa ostettavaksi.

Alustavaa sädetystä

Sairaalasta kotiuduttuani en jaksanut vielä paljoakaan. Niska ja hartiat väsyivät ja kipeytyivät pitkään istuessa, joten aika kului makoillessa ja telkkaria katsellessa. Torkuttua tuli aika paljon. Seuraavan viikon lopulla kävin kuitenkin jo kaupungilla kaverin kanssa ja jaksoin hyvin, vaikka illemmalla niskaa vähän vihloikin. Puolentoista viikon kuluttua leikkauksesta kävin terveysasemalla poistattamassa hakaset kaulalta, ja siitä viikon päästä kävin poistattamassa tikit ja hakaset päästä. Haavat olivat parantuneet hyvin, joskin päänahan haava parani huomattavasti hitaammin ja siinä on edelleen hieman rupea. Tukka on kuluneen kuukauden aikana kasvanut huimaan 1,5 senttimetrin mittaan ja painunut länään sivuilta ja takaa. Nukkuminen on mukavampaa, kun tyyny ei enää hankaa vastakarvaan!

Pari viikkoa leikkauksen jälkeen kävin jälleen korvalääkärin vastaanotolla, jossa sain kuulla, ettei muissa kaulaltani poistetuissa imusolmukkeissa ollut melanoomaa kuin siinä yhdessä jättikokoon turvonneessa. Poistetun mötikän koko oli ollut 7x4cm. Päänahasta poistettu melanoomapatti oli muistaakseni 12mm paksuinen, eli melanoomatermein ihan hullun kokoinen jötikkä. Sivusuuntaisesti melanooma ei kuitenkaan ollut levinnyt kovin kauas, joten se saatiin poistettua puhtain reunoin.

Vastaanoton jälkeen kävin jälleen kääntymässä tuumorikokouksessa, jossa kuulin suppeasti tulevista hoidoista. Koska kaulalta poistettu kasvain oli niinkin suuri, saisin poistokohtaan sädehoitoa, ja sen jälkeen mahdollisesti vielä lääkehoitoa. Olin lukenut, että erinäisten lääkkeiden teho melanoomaan on vähän niin ja näin, joten kysyin oliko lääkehoito todella tarpeellista. Vastauksena oli, että molemmat hoidot ovat tarpeellisia varotoimenpiteitä juuri tuon kasvaimen koon takia.

Viime torstaina sitten kävin sädehoidon suunnittelussa. Ensimmäisenä tapasin lääkärin, joka kertoi sädehoidosta, sivuvaikutuksista, siitä miten se toteutettaisiin, sekä vastaili kysymyksiini. Hoitokohtaani osuva sädehoito saattaa väsymyksen lisäksi aiheuttaa ruokatorven ärtymistä, närästystä ja nielemiskipuja, joten sain jo valmiiksi reseptit oireita helpottaville lääkkeille. Sivuoireiden lisäksi kysyin miten sädehoito vaikuttaisi kilpirauhaseen, joka oli aivan hoidettavan alueen vierellä. Ilmeisestikin kilpirauhasen sädehoidonpuoleisella puoliskolla saattaisi tapahtua muutoksia, mutta että kilpirauhasarvojani seurattaisiin kyllä. Lääkärin tapaamisen jälkeen kävin hoitajalla, joka antoi esitteitä sädehoidosta sekä ohjeita suun- ja ihonhoitoon.

Päivän viimeinen pysäkki oli TT-kuvaus, jossa samalla tehtiin maski sädehoitoa varten. Makoilin TT-laitteen laverilla, ja kasvoilleni laskettiin lämpimässä vedessä uitettu, joustavaksi muovautunut muoviverkko, jota paineltiin kasvojani ja hartioitani vasten. Vähitellen viiletessään verkko jähmettyi muodostaen muotin ja liimaten minut aloilleni. Paikallaan olemista ei helpottanut yhtään se, että maskia sovittelevat naiset rupattelivat hassuja keskenään, enkä voinut olla naureskelematta välillä. Ehkä siitä johtuikin se, että juuri ennen TT-kuvauksen alkamista, yksi hoitajista huomasi maskin olevan aivan liian löysä alareunastaan.

Toinen maski onnistui paremmin, ja konekin saatiin käynnistettyä. Makoilin kaikessa rauhassa donitsin sisällä, kun varjoainetta alettiin laittaa. Jokin värisi kyynärtaipeessani ja sitten terävän räpsähdyksen saattelemana kylmää nestettä roiskui pitkin käsivarttani. Kun selvisi, että olin yhä ehjä kaikkine suonineni, hoitaja muisti laittaneensa letkut kiinni huomattuaan ensimmäisen maskin väljyyden. Toisella yrittämällä letkut olivatkin sitten olleet kiinni ja levinneet siihen, kun varjoainetta yritettiin pistää. No ei siinä mitään, uudet letkut ja aineet kiinni, ja takaisin koneeseen. Kolmannella yrittämällä kuvaaminenkin sitten sujui. Täytyy vaan sanoa, että onneksi mulla ei ole mitään sairaala/pistämis/laite/ahtaanpaikankammoa lainkaan, joten kaikki sujui ilman paniikkia, joskin vähän naureskellen.

Kuvauksen päätyttyä sain rintalastani alareunan kohdalle mustan tatuointipisteen, jonka avulla minut asetellaan sädehoidossa oikeaan linjaan hoitoa varten. Ennen lähtöä minusta otettiin vielä valokuva sekä molempien etusormien sormenjäljet. Kysyin vitsaillen, että pitääkö minun sitten antaa sormenjälkeni joka kerta, kun tulen sädehoitoon, ja vastaus oli yllättäen että juuri niin, jotta varmasti hoidettaisiin oikeaa henkilöä.

Tulen saamaan sädehoitoa jokaisena arkipäivänä, pyhät poislukien, yhteensä 30 kertaa. Hoidot alkavat marraskuun lopussa ja kestävät siis tammikuulle asti. Mahdollisista lääkehoidoista puhutaan sitten vasta sädetyksen päätyttyä. Alustavan silmäilyn perusteella sain kuulla, että suurin osa hoitoajoistani sijoittuu iltapäivään ja iltaan, koska asun lyhyen bussimatkan päässä sairaalasta, eikä kulkemisien kanssa ole siten ongelmia. Itse saan hoitoaikalapun käteen vasta ensimmäisellä hoitokerralla, jota odotan ihan mielenkiinnolla, vaikka osaan arvata että kiinnostus vaihtuu nopeasti kyllästymiseen ja sitten ärtymiseen. Ainoa mikä tällä hetkellä harmittaa on se, etten tule olemaan ihan parhaimmillani joulun ja uudenvuoden aikoihin, jolloin varsinkin jälkimmäisenä on tapana ollut kokoontua kavereiden kanssa juhlimaan. Toivotaan, että seuraava vuodenvaihde sujuukin sitten taas paremmissa merkeissä :)

Leikkaus

Tuumorikokouksen jälkeisellä viikolla kävin TT-kuvauksissa, jonka jälkeen jäin odottelemaan leikkauspäivää. Seuraavan viikon tiistaina, päivää ennen leikkausta, kirjauduin sairaalaan ja jäin odottamaan seuraavaa aamua. En ollut ollut leikkauksessa koskaan aiemmin, mutta en juuri osannut pelätäkään. Olen miettinyt tässä syksyn aikana olenko jotenkin vajaa tai tyhmänrohkea, kun en ole missään vaiheessa todella pelännyt tätä tautia tai mitään siihen liittyvää. Olen tietenkin jännittänyt testituloksia ja jännitin ennen leikkaustakin, mutta loppujen lopuksi tuntemukseni ovat olleet melko viileitä. Elämä jatkuu sen verran kuin jatkuu, ja niin kauan kuin oloni pysyy hyvänä, en halua murehtia.

Leikkauksen aattona huoneessani vieraili lääkäreitä. Korvalääkärini kertoi, ettei TT-kuvauksessa ollut löytynyt etäpesäkkeitä, mikä oli loistava uutinen. Imusolmukkeisiin levinnyt melanooma on erittäin vaarallinen, mutta pitemmälle ehtinyt on useimmiten parantumaton. Päänahkaani leikkaava plastiikkakirurgi ei ehtinyt paikalle, mutta oli lähettänyt kollegansa, joka kertoi lyhyesti toimenpiteestä. Hiukseni jouduttaisiin todennäköisesti ajelemaan kokonaan pois, ja koska patin ympäriltä pitäisi poistaa ihoa suurelta varoalueelta, olisi mahdollista että saisin pääni sivuun ihosiirteen. Lopuksi hän halusi ottaa valokuvan pääni patista ja pyysi lupaa näyttää sitä luennoilla, sillä patti oli melanoomaksi epätyypillinen. Jo aiemmassa tuumorikokouksessa toinen plastiikkakirurgi oli valokuvannut pattia samasta syystä. Tunsin itseni julkkikseksi.

Leikkauspäivän aamuna leikkaava plastiikkakirurgi kerkesi vielä käynnille haluten hänkin valokuvan ihmeellisestä pääpatistani, jota olin itse jo ehtinyt katsellut kyllästymiseen asti. Odotin lamauttavaa jännitystä leikkauksen lähestyessä, mutta sitä ei kuulunut vielä leikkauspaitaa pukiessanikaan. Hoitaja kysyi haluanko ja tarvitsenko rauhoittavaa, mutta kieltäydyin. Sain kävellä nukutettavaksi omin jaloin ja kättelin muutamaa paikalle saapunutta opiskelijaa, jotka pyysivät lupaa jäädä seuraamaan nukutusta. Oli kumman rauhoittavaa makoilla siinä ihmislauman keskellä, kun päälle vedettiin lämpimiä peittoja ja vieressä nukuttaja kertoi mitä teki. Joku harjoitteli kanyylin laittoa vasempaan kämmenselkääni muiden opastuksella, ja käskin heidän sitten pitää sitä tarkasti silmällä, jotta se pysyisi kunnolla suonessa. Yksi opiskelijoista, vanhempi nainen, oli kauhean tutun näköinen, mutta vaikka olen miten yrittänyt muistella, en vieläkään tiedä mistä tunnen hänet. Nukutuslääkäri kertoi milloin aineet lähtivät valumaan. Päästä huippasi. "Tämä on nyt se kohta, jolloin jotkut haluavat alkaa laskea". Nukahdin.

Heräämössä tokkuraisena. Lääkärit kävivät katsomassa. Kaulaani operoinut sanoi, että imusolmukkeita oli poistettu keuhkoa hipoillen, ja jos tulisi hengenahdistusta, minun pitäisi kertoa siitä heti. Hoitaja sanoi hieman myöhemmin, että näkeväthän he varuilta happisaturaation. Olin kai niin pihalla, etten ehkä olisi osannut sanoa vaikka olisin jotain tuntenutkin. Torkahtelin pätkittäin. Lääkärit puhuivat hoitajille sänkyni päädyssä, mutta vastailin aivan kuin he olisivat puhuneet minulle. Kun kukaan ei kuunnellut, sanoin tomerasti että "jumalauta!".

Nukuin. Heräsin yksin, kamalasti täristen ja sanoin hoitajalle palelevani. Hän kysyi paleleeko minua vai tärisyttääkö vain, koska jälkimmäiseen voi antaa lääkettä. Kysyin mikä ero niillä on. Sain peiton ja lääkettäkin kai. Tärinä loppui, tuli kuuma. Peittoa siirrettiin. Nukuin. Heräsin. Kuvotti hirveästi, sanoin hoitajalle pahasta olosta ja sain kaarimaljan viereeni. Tärisin siinä selälläni ja nieleskelin pahaa oloa. Koko pääni ja kaulan oikea puoli oli paketissa, enkä olisi pystynyt kääntymään vaikka olisin tahtonutkin. Hoitaja antoi lääkettä, ja sanoi että jos paha olo ei lakkaa, pitää kääntää kylkiasentoon. Oloni parani nopeasti. Torkuin ja heräsin yksinäni. Missään ei näkynyt ketään, tunsin oloni hylätyksi ja itku tuli itsekseen. Hetken torkkujen jälkeen hoitaja oli vierelläni pyyhkimässä poskiani.

Viivyin heräämössä neljä, viisi tuntia. Hoitajat kävivät vähän väliä katsomassa ja kertomassa kuulumisia, sillä vanhempani soittelivat koko ajan huolissaan. Olivat suunnitelleet tulevansa käymään sinä iltana, mutta leikkaus oli venynyt ja viivyin niin kauan heräämössä, ettei siinä ollut enää mitään mieltä. Isältä tsemppiä ja terveisiä. Nuori hoitajatyttö hääräsi vierelläni, ja sanoi sitten toiselle hoitajalle etäämpänä pistäneensä vahingossa itseään. Hän palasi luokseni ja kysyi oliko minulla mitään tauteja. Sanoin ettei ole. Hän halusi ottaa verikokeen varmuuden vuoksi, ja sanoin että ota pois.

Torkuin ja heräilin. Vasemmassa ranteessani oli valtimossa kiinni laite, joka tuntui imaisevan veret kädestäni aina säännöllisin väliajoin. Joka kerta minua varoitettiin siitä, "kohta taas otetaan verta". Outoa tuntemusta seurasi lämpöä ja pistelyä, kun veri kohahti takaisin sormiin, erityisesti peukaloon. Lopulta myöhään illalla, yhdentoista maissa, olin valmis kärrättäväksi takaisin osastolle. Olin väsynyt, mutta järjissäni. Valtimossani ollut mittari poistettiin ja sain sen tilalle painesiteen. Hoitaja riisui ylimääräiset letkut ja lopulta kärräsi minut pimeitä käytäviä pitkin osastolle. En päässyt takaisin aiempaan yhden hengen huoneeseeni, koska käytävän vessat eivät remontin takia toimineet, ja huoneessani oleva vessa oli sen yön ajan ainoana käytössä. Pääsin neljän hengen huoneeseen, jossa oli lisäkseni yksi potilas, aivan toisessa päässä, oven vieressä. Hän katsoi Big Brotheria, mutta onneksi ohjelma loppui pian ja televisio sammui. Nukuin.

Aamuyöllä heräsin päänahan poltteluun ja pissahätään. Hälytin hoitajan luokseni ja mainitsin kummastakin. Hän toi särkylääkettä ja kysyi haluaisinko yrittää alusastialle. Kysyin oliko vaihtoehtoja, ja hän sanoi että ei taida olla. En saisi lähteä kävelylle ennen kuin olisin yrittänyt syömistä ja nousemista ja seisomista siinä järjestyksessä. Alusastia saapui paikalle. Likistelin aikani, mutta ujo pissa ei suostunut tulemaan. Pinnistelin naama punaisena ties miten kauan. Hoitaja palasi ja antoi vielä lisäaikaa. Pinnistelin niin, että tikit natisivat ja onnistuin likistämään astiaan pikkutilkan, joka helpottikin juuri riittävästi. Loppuyön nukuin hyvin.

Aamulla vieressäni ollut ikkuna avattiin tuuletusta varten. Pääsin istumaan. Hoitaja tuli availemaan pääni kääreitä, ja leikkauksen suorittaneet lääkärit saapuivat samalla paikalle pällistelemään. Pääni tuntui märältä, kylmän veden kastelemalta. Lääkäreiden mielestä haava näytti oikein hyvältä. Kaulaani leikannut kokeili oikean käteni voimia, koska leikkauksen aikana kaulan hermoja ja lihaksia oli ollut tarpeen liikutella hieman, joskaan mitään ei ollut katkottu eikä poistettu. Todettuaan vointini hyväksi, he lähtivät, ja pääsin kokeilemaan aamiaista. Söin varovasti, mutta pahaa oloa ei tullut. Pikkuhiljaa sain enimmän osan aamiaista syötyä, ja sen jälkeen kokeilin seisomista hetki kerrallaan. Pienestä huimauksesta huolimatta sekin sujui hyvin. Kävellä töpöttelin muutamia askeleita sen verran mitä tippaletkuiltani pääsin. Voin mainiosti, vaikka leikkaus oli kestänyt kahdeksan tuntia ja olin viihtynyt heräämössäkin neljä, suurimman osan ajasta vailla mitään tolkkua.

Hoitaja pesi päänahkani ja hetken tuuletuksen jälkeen laittoi vielä laput haavan päälle. Sain verkkohatun, joka auttoi pitämään laput paikoillaan. Pääsin muuttamaan takaisin aiempaan yhden hengen huoneeseeni, jossa uskaltauduin peilailemaan hieman. Pääni haavaa en vielä nähnyt, mutta totesin, etten näyttänyt yhtään hullummalta kaljuna. Kaulani oikealta puolelta oli poistettu kaikki imusolmukkeet, ja hakasilla suljettu haava kulki korvan takaa aina solisluun sisempään kärkeen asti. Olin odottanut rosoista, punaista ja turvonnutta haavaa, mutta se oli vain hakasten sulkema tumma viiva kaulallani. Soliskuopan kohdalla ihon alle sukelsi dreenin kumiletku, joka imi kasvaimen jättämästä ontelosta nesteitä. Dreenin takia jouduin olemaan sairaalassa vielä neljä päivää leikkauksen jälkeen, kunnes nestettä ei enää tullut mainittavammin. Aika kului lukiessa, torkkuessa ja vierailevia vanhempia ja ystäviä viihdyttäessä. Koska voin muuten hyvin, ehdin tylsistyä sairaalarutiineihin, ja kotiin pääseminen tuntui hyvältä.

Leikkauksen saldo: Kalju pää. Patin poisto turvarajoilla pään oikealta puolelta, suljettu isolla kielekkeellä. Kielekkeen takia leikkaushaava kulki oikean puolen päältä, etupuolen kautta vasemmalle ja korvan taakse. Kaulan oikealta puolelta kaikkien imusolmukkeiden poisto. Haava korvan taustalta aina solisluun sisempään kärkeen asti. Kipulääkkeinä Burana 600mg ja Para- Tabs 1g tarpeen mukaan, joita söin kotona viikon verran.

Pattipää

Näin se alkoi. Päänahassani oli ollut suurehko, peukalonpään kokoinen paukama jo lähemmäs 20 vuotta. Se oli kasvanut hitaasti noiden vuosien aikana, täysin huomaamattomasti, oirehtimatta juuri mitenkään. Patti oli tasaisen pyöreä, kalpea, arpimainen ja tunnoton. Tukkaa kasvoi vain sen juurella. Kävin kerran näyttämässä sitä pikkuisen kotikyläni terveyskeskuslääkärille, joka sanoi kyseessä olevan tavallinen arpipatti, jonka voisi hyvinkin leikata pois vaikka siltä seisomalta. Äitini, joka sattui olemaan mukana, sanoi ei. Hän ei luottanut lääkäriin, sanoi että tällä oli mainetta turhankin innokkaana leikkelijänä. Olin nuori enkä ajatellut, ettei silmämääräinen diagnoosi ehkä ole kaikkein pitävin, varsinkaan ihotauteihin perehtymättömän yleislääkärin suusta. Kyllä lääkäri on lääkäri, ja lääkäri tietää, ajattelin, ja luotin hänen sanaansa siitä, että patti on harmiton. Ja ehkä se olikin - aluksi.

Muutama vuosi sitten istuessani yliopistossa luennolla hieroin niskaani, kun sormeni osuivat soliskuopassa olevaan kyhmyyn. Tunnustelin sitä nousevan paniikin vallassa. Se oli muutaman sentin mittainen, huomattavan kokoinen siis, mutta ei näkynyt päällepäin ja tuntui sormissakin vain kunnolla muljutellessa. Jätin seuraavan luennon väliin ja soitin äidilleni asiasta. Suvussa on syöpää, joten halusin ottaa asian puheeksi heti, jotta se ei jäisi kaivelemaan. Seuraavana päivänä menin YTHS:lle ja pyysin päästä lääkärille. Pääsin sairaanhoitajalle, joka tunnusteli kaulaani ja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään vakavaa. Varmuuden vuoksi hän lähetti minut verikokeisiin, joiden tulokset eivät näyttäneet mitään erikoista. Hoitaja sanoi kyseessä todennäköisesti olevan lihaskyhmyn, mutta kehotti kuitenkin näyttämään lääkärille, jos patissa tapahtuisi muutoksia.

Pikakelauksena muutama vuosi eteenpäin, viime kesään, jolloin huomasin patin suurentuneen. En ajatellut siitä juuri mitään. Olin edellisen vuoden aikana laihtunut huomattavasti ja ajattelin vanhan patin vain tuntuvan nyt paremmin, kun ylimääräistä kerrosta oli lähtenyt päältä. Parin kuukauden päästä vanhempani huomauttivat patin näkyvän selvästi ja patistelivat menemään lääkäriin. Heti seuraavana arkiaamuna menin terveyskeskukseen, en enää YTHS:lle. Pääsin sairaanhoitajalle, joka sanoi ettei kyseessä ehkä ollut mitään vakavaa, mutta hän vaikutti huolestuneelta ja järjesti lääkäriajan samalle päivälle. Lääkäri tunnusteli imusolmukkeitani vaikuttaen niin ikään huolestuneelta. Hän soitti sairaalaan ja pyysi kiireistä aikaa keuhkokuvaan ja kaulan ultraääneen. Tapauksen kiireellisyyttä painotettiin moneen otteeseen, mikä ihmetytti minua. Ainoa vaivanihan oli vain iso patti soliskuopassa. Muuten olin täysin terve ja olin ollutkin jo vuosikausia. Edes kausiflunssat eivät iskeneet minuun pahemmin kuin nuhan muodossa. Päänahan pattia en maininnut. En katsonut sitä tarpeelliseksi, koska se oli ollut minulla niin kauan, eikä se ollut oirehtinut koskaan, paitsi kerran aiemmin samana kesänä, valumalla tipan verta. Ajattelin sen ärtyneen juuressa kasvaneiden hiusten takia.

Pääsin kokeisiin heti seuraavana aamuna. Kävin röntgenissä ja heti perään kaulan ultraäänessä. Kaulaa kuvattiin pitkän aikaa sekä patin päältä että muilta imusolmukealueilta, ja oudon kauan myös etupuolelta. Kävi ilmi että ultrassa näkyi pieni kyhmy myös kilpirauhasessa. Ultra ei antanut vastausta siihen, mitä kumpikaan patti todella oli, joten molemmista otettiin ohutneulanäytteet. Radiologi sanoi ohimennen ottavansa näytteen isosta patista erittäin varovasti, koska siinä oli paljon verisuonia.

Lääkärini soitti myöhemmin näytteiden tuloksista. Kilpirauhasen kyhmy oli osoittautunut hyvänlaatuiseksi, mutta soliskuopan patista oli löytynyt luomisoluja. Hän kysyi oliko minulla kehossani luomia, jotka vaikuttivat epänormaaleilta tai olivat muuttuneet lähiaikoina. Sanoin, että minulla oli kyllä paljon luomia, mutta ne vaikuttivat omasta mielestäni kaikki normaaleilta, eivätkä olleet oirehtineet mitenkään. Varmuuden vuoksi hän kutsui minut tarkastukseen samana päivänä. Kaikki luomet näyttivät hyvältä, mutta silloin muistin myös mainita patin päänahassani. Hän katsoi sitä pikaisesti ja sanoi, ettei se kyllä luomelta näyttänyt, mutta laittoi siitä kuitenkin merkinnän lähetepapereihin. Jahkattuaan hetken kenelle ohjata minut, hän lähetti minut kaupungin yliopistolliseen sairaalaan korvalääkärille.

Korvalääkäri kysyi, mitä olin kuullut ohutneulanäytteiden tuloksista, ja kun kerroin isommasta patista löytyneen jotakin luomisoluihin viittaavaa, hän sanoi: "Sinulle on taidettu puhua hieman ympäripyöreästi, että melanoomaahan tässä epäillään". Niin, tietenkin, olin osannut arvailla sitä jo itsekin. Kerroin lääkärille sekä kaulani että päänahkani patista. Hän tarkasti molemmat sekä vielä imusolmukkeet ja ylävartaloni luomet. Lopuksi hän otti koepalan päänahan patista.

Samaisen viikon aikana kävin uudelleen keuhkokuvassa unohdettuani mainita, että sellainen oli jo otettu aiemmin toisessa sairaalassa. Kävin myös suun alueen röntgenissä, ja hieman näiden jälkeen magneettikuvassa. Seuraavana maanantaina palasin korvalääkärin vastaanotolle. Päänahan patin koepalan tulokset olivat tulleet takaisin melanoomana, mikä tarkoitti sitä, että kaulani patti oli varmasti samasta melanoomasta lähtöisin. Olin hämilläni. Päänahan pattihan oli ollut minulla vuosikymmeniä. Kysyin oliko se sitten aina ollut melanoomaa, johon lääkäri vastasi ei. Olin niin hämilläni, että unohdin kysyä mitä se sitten alunperin oli ollut. Eikä sillä niin väliäkään. Asiat olivat nyt mitä olivat. Lääkärin tapaamisen jälkeen pääsin tuumorimeetingiin istumaan tuoliin useiden lääkärien ja hoitajien eteen. Kokous kesti vain lyhyen aikaa. Yksimielinen päätös oli, että sekä päänahkani että kaulani leikattaisiin mahdollisimman pian.