Säteitä

Huh, piti kirjoitella jo eilen, mutta koko päivä meni kaupungin laitamilla seikkaillessa ja kotiin päästessä oli sen verran väsy ja vilu, ettei millään jaksanut. Nyt kärvistelen vielä pienimuotoisen flunssan kanssa. Olo on tukkoinen ja tuhnuinen, mutta toivon ettei se tästä enää pahene.

Eilen kävin siis ensimmäistä kertaa sädehoidossa. Tarkoituksena oli mennä paikan päälle hyvissä ajoin, koska arvailin, että joutuisin vielä verikokeisiinkin. Aamupäivällä tuli kuitenkin touhuiltua sen verran, etten ehtinyt haluamaani bussiin, ja lähdin toisella puolta tuntia ennen hoitoaikaani. Muuten aika oli kyllä ihan riittävä, tästä ajelee noin viisi minuuttia bussilla sairaalaan, mutta siihen päälle pitää vielä laskea n. viiden minuutin kipittely pysäkiltä ja jonottaminen ilmoittautumisessa ja mahdollisesti vielä labrassakin, niin kuin ajattelin. Viimeksi käydessäni ilmoittautumiseeen joutui jonottamaan vartin ja verikokeisiin saman verran, joten odotin jo kauhulla myöhästyväni. Väärä bussi jätti minut yhtä pysäkkiä ennen omaani, ja siitä kipitin hirveää laukkaa melkein sairaalaalueen päästä päähän. Bonuksena täytyy kyllä sanoa, että eilen oli päiväsaikaan ihan loistava keli. Pakkasta, joo, mutta aurinko paistoi eikä tuullut yhtään.

Ilmoittautumistiskille ei sitten ollutkaan yhtään jonoa, enkä joutunut verikokeisiinkaan. Olin paikan päällä varttia ennen omaa aikaani, joten mitään kiirettä ei sitten ollutkaan. Kaverit ja perhe kyselivät jälkeenpäin, että miltä se hoito nyt sitten tuntui. No, kunpa olisikin jotain jännittävää kerrottavaa, mutta ei siellä oikein mitään tapahtunut. Kipittelin sädehoitohuoneeseen hoitajan kannoilla, ja pistin merkille että oma hoitokoneeni oli erityisen hieno harmaa ja uudenkiiltävä. Nyökkäsin tyytyväisenä. Olin puoliksi odottanut kohdalleni osuvan jonkin Neuvostoliiton teknologian huippulaitteen, mutta näköjään sairaalassani ollaan jo oikealla vuosisadalla. Laitteen toiminnan summasin äitille puhelimessa: "Se on niinku sellanen vehje, missä on kaikkia sellasia ulokkeita, mitkä tulee siihen sun päälle, ja sit ne pyörii ja sirisee."

Riisuin paidan, pääsin tissit pystyssä makoilemaan lavitsalle, ja sain aiemmin tehdyn maskin kasvoilleni. Se kiristi hieman otsasta ja poskilta, mutta ei pahasti. Inhottavampaa oli se, että silmäripset raappasivat maskin sisäpintaa, ja koko ajan tuntui siltä kuin olisi roskia silmissä. Sitten minua siinä vähän siirreltiin ja aseteltiin, ja lopulta sain vielä säädyllisyyden nimissä päälleni peiton. Hoitajat pakenivat huoneesta, ja jäin yksin kuuntelemaan radiota. Katossa oli valaistu kuva omenapuusta. Sädehoitokone surisi kääntyillessään ja sirisi sädettäessään. Oikeastaan oli aika rentouttavaa makoilla siinä peiton alla tekemättä yhtään mitään. Kesken kaiken tosin kuulutettiin, että pian rakennuksessa testattaisiin palohälyttimiä, ja ajattelin saavani halvauksen, jos nyt alkaisi kuulua jotain kilinää. Onneksi hoitohuoneeseen sitä ei kuulunut. Oikean tulipalon sattuessa en olisi kyllä päässytkään maskin alta pakenemaan.

Sädetyksen päätyttyä pääsin hetkeksi puhumaan hoitokoneella toimineen miessihteerin kanssa, kuten hänet esiteltiin. Kuulin taas hieman mahdollisista sivuoireista ja niiden hoidosta ja ihonhoidosta, ja samalla puhuimme siitä mitä tehdä jos satun tässä hoidon aikana sairastumaan, tai en muusta syystä pääse sovitulle sädetysajalle. Sain myös listan seuraavista hoitokerroista, joista suurin osa todella näyttää osuvan iltapuolelle. Tänään käyn sädetyksessä seitsemältä ja seuraavina päivinä kahdeksalta. Muutama kerta osuu aamupäivälle, ja loput ovat sitten viiden jälkeen. Ei haittaa yhtään. Olen huono heräämään aamulla, ja vielä huonompi lähtemään ulos pakkaseen ja tuiskuun heti herättyäni. Lopuksi kävin vielä labrassa valuttamassa verta, ja sitten singahdin kotimatkalle. Koko käyntiin meni noin 45 minuuttia keskusteluineen.

Sairaalasta päästyäni ajelin bussilla takaisin kotikadulle, ja ennen kotiin paluuta kävin kierroksella apteekissa ja R-kioskilla, autuaan tietämättömänä maskin naamani jättämästä punaisesta suomukuviosta.