Huh huh. Viime viikonloppu oli epävakaa. Olo oli itkettävän huono, enkä mitenkään osannut kertoa, mikä minua oikeastaan vaivasi. Oli vain paha mieli. Todella paha mieli. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Muutaman päivän pohtimisen päätteeksi keksin tänään kuvauksen ololleni. Henkinen ummetus.
Tavallisesti kaikki toimii hyvin. Hommat hoituvat, asiat sujuvat, kivojen juttujen tekeminen on kivaa ja innostavaa ja ikävämpienkin tekeminen hoituu kiitettävästi. En vatvo turhia asioita, teen vain mitä tekee mieli tehdä ja etenen perstuntumalla. Hommat hoituvat lähes itsestään.
Mutta auta armias, millaista pakerrusta on tiedossa, kun iskee henkinen ummetus. Koko kroppa ja pää on jumissa. Mitään ei saa tehtyä, vaikka miten yrittäisi. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, ja koko ajan on paha olo ja mieli, koska ei saa mitään tehtyä. Pienimpienkin hommien hoitaminen on kauhean pingertämisen takana.
Tämä olo jatkuu vieläkin. Olen tukossa, pää on jumissa. Yritän ajatella ja päässä vain suhisee. Ainoa positiivinen asia on se, että ainakin kädet osaavat vielä kirjoittaa, vaikka pää ei osaa ajatella. En ymmärrä miten, mutta hyvä kai että jokin osa vielä toimii.
En tiedä mistä tämä johtuu. Talvesta? Keväästä? Lääkkeistä? Puutoksista? Kaiken tapahtuneen (vihdoin) laukaisemasta ahdistuksesta? Sen kuitenkin tiedän, että tarvitsisin olon hoitamiseen, ummetuksen vastapainoksi, henkistä laksatiivia. Sellaista vaan ei taida saada apteekista.
Harkitsin jo, että lopettaisin interferonin tähän. En kestä tällaista oloa, etten jaksa tehdä mitään, henkisesti. Fyysisesti kyllä jaksaisin, mutta mieli ja keho eivät tee nyt yhteistyötä. En jaksa innostua mistään, en jaksa kiinnostua mistään, mikään ei oikeastaan ole kivaa. Tai no, jos jostain olen nauttinut viime aikoina sen vähän mitä pystyn, niin lukemisesta. Yleensä saamattomuuteeni on auttanut se, että alan vain tehdä rohkeasti, ja into syntyy itsestään samalla kun hommia tekee. Nyt ei auta sekään. Kaikki on valjua alusta loppuun.
Tällä hetkellä olo ei ole yhtä paha kuin viikonloppuna. Enemmänkin vain yhdentekevä. Kaikki on sameaa ja harmaata, sellaista tiskivettä, mutta aiempaan verrattuna olo on ihan siedettävä. Silti, voi olla etten jatka interferonia enää kauan. En tiedä johtuuko oloni siitä, mutta ei sitä voi järkevästi selvittääkään.
Pitää miettiä, mitä teen, seurailla oloja. Seuraavat verikokeeni ja kuvaukset ovat toukokuun ensimmäisinä päivinä, kolmen viikon päästä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että jaksan kyllä sinne asti, mutta jos viikonloppuinen romahdus toistuu, harkitsen uudelleen.
