Sunday, October 31, 2010

Alustavaa sädetystä

Sairaalasta kotiuduttuani en jaksanut vielä paljoakaan. Niska ja hartiat väsyivät ja kipeytyivät pitkään istuessa, joten aika kului makoillessa ja telkkaria katsellessa. Torkuttua tuli aika paljon. Seuraavan viikon lopulla kävin kuitenkin jo kaupungilla kaverin kanssa ja jaksoin hyvin, vaikka illemmalla niskaa vähän vihloikin. Puolentoista viikon kuluttua leikkauksesta kävin terveysasemalla poistattamassa hakaset kaulalta, ja siitä viikon päästä kävin poistattamassa tikit ja hakaset päästä. Haavat olivat parantuneet hyvin, joskin päänahan haava parani huomattavasti hitaammin ja siinä on edelleen hieman rupea. Tukka on kuluneen kuukauden aikana kasvanut huimaan 1,5 senttimetrin mittaan ja painunut länään sivuilta ja takaa. Nukkuminen on mukavampaa, kun tyyny ei enää hankaa vastakarvaan!

Pari viikkoa leikkauksen jälkeen kävin jälleen korvalääkärin vastaanotolla, jossa sain kuulla, ettei muissa kaulaltani poistetuissa imusolmukkeissa ollut melanoomaa kuin siinä yhdessä jättikokoon turvonneessa. Poistetun mötikän koko oli ollut 7x4cm. Päänahasta poistettu melanoomapatti oli muistaakseni 12mm paksuinen, eli melanoomatermein ihan hullun kokoinen jötikkä. Sivusuuntaisesti melanooma ei kuitenkaan ollut levinnyt kovin kauas, joten se saatiin poistettua puhtain reunoin.

Vastaanoton jälkeen kävin jälleen kääntymässä tuumorikokouksessa, jossa kuulin suppeasti tulevista hoidoista. Koska kaulalta poistettu kasvain oli niinkin suuri, saisin poistokohtaan sädehoitoa, ja sen jälkeen mahdollisesti vielä lääkehoitoa. Olin lukenut, että erinäisten lääkkeiden teho melanoomaan on vähän niin ja näin, joten kysyin oliko lääkehoito todella tarpeellista. Vastauksena oli, että molemmat hoidot ovat tarpeellisia varotoimenpiteitä juuri tuon kasvaimen koon takia.

Viime torstaina sitten kävin sädehoidon suunnittelussa. Ensimmäisenä tapasin lääkärin, joka kertoi sädehoidosta, sivuvaikutuksista, siitä miten se toteutettaisiin, sekä vastaili kysymyksiini. Hoitokohtaani osuva sädehoito saattaa väsymyksen lisäksi aiheuttaa ruokatorven ärtymistä, närästystä ja nielemiskipuja, joten sain jo valmiiksi reseptit oireita helpottaville lääkkeille. Sivuoireiden lisäksi kysyin miten sädehoito vaikuttaisi kilpirauhaseen, joka oli aivan hoidettavan alueen vierellä. Ilmeisestikin kilpirauhasen sädehoidonpuoleisella puoliskolla saattaisi tapahtua muutoksia, mutta että kilpirauhasarvojani seurattaisiin kyllä. Lääkärin tapaamisen jälkeen kävin hoitajalla, joka antoi esitteitä sädehoidosta sekä ohjeita suun- ja ihonhoitoon.

Päivän viimeinen pysäkki oli TT-kuvaus, jossa samalla tehtiin maski sädehoitoa varten. Makoilin TT-laitteen laverilla, ja kasvoilleni laskettiin lämpimässä vedessä uitettu, joustavaksi muovautunut muoviverkko, jota paineltiin kasvojani ja hartioitani vasten. Vähitellen viiletessään verkko jähmettyi muodostaen muotin ja liimaten minut aloilleni. Paikallaan olemista ei helpottanut yhtään se, että maskia sovittelevat naiset rupattelivat hassuja keskenään, enkä voinut olla naureskelematta välillä. Ehkä siitä johtuikin se, että juuri ennen TT-kuvauksen alkamista, yksi hoitajista huomasi maskin olevan aivan liian löysä alareunastaan.

Toinen maski onnistui paremmin, ja konekin saatiin käynnistettyä. Makoilin kaikessa rauhassa donitsin sisällä, kun varjoainetta alettiin laittaa. Jokin värisi kyynärtaipeessani ja sitten terävän räpsähdyksen saattelemana kylmää nestettä roiskui pitkin käsivarttani. Kun selvisi, että olin yhä ehjä kaikkine suonineni, hoitaja muisti laittaneensa letkut kiinni huomattuaan ensimmäisen maskin väljyyden. Toisella yrittämällä letkut olivatkin sitten olleet kiinni ja levinneet siihen, kun varjoainetta yritettiin pistää. No ei siinä mitään, uudet letkut ja aineet kiinni, ja takaisin koneeseen. Kolmannella yrittämällä kuvaaminenkin sitten sujui. Täytyy vaan sanoa, että onneksi mulla ei ole mitään sairaala/pistämis/laite/ahtaanpaikankammoa lainkaan, joten kaikki sujui ilman paniikkia, joskin vähän naureskellen.

Kuvauksen päätyttyä sain rintalastani alareunan kohdalle mustan tatuointipisteen, jonka avulla minut asetellaan sädehoidossa oikeaan linjaan hoitoa varten. Ennen lähtöä minusta otettiin vielä valokuva sekä molempien etusormien sormenjäljet. Kysyin vitsaillen, että pitääkö minun sitten antaa sormenjälkeni joka kerta, kun tulen sädehoitoon, ja vastaus oli yllättäen että juuri niin, jotta varmasti hoidettaisiin oikeaa henkilöä.

Tulen saamaan sädehoitoa jokaisena arkipäivänä, pyhät poislukien, yhteensä 30 kertaa. Hoidot alkavat marraskuun lopussa ja kestävät siis tammikuulle asti. Mahdollisista lääkehoidoista puhutaan sitten vasta sädetyksen päätyttyä. Alustavan silmäilyn perusteella sain kuulla, että suurin osa hoitoajoistani sijoittuu iltapäivään ja iltaan, koska asun lyhyen bussimatkan päässä sairaalasta, eikä kulkemisien kanssa ole siten ongelmia. Itse saan hoitoaikalapun käteen vasta ensimmäisellä hoitokerralla, jota odotan ihan mielenkiinnolla, vaikka osaan arvata että kiinnostus vaihtuu nopeasti kyllästymiseen ja sitten ärtymiseen. Ainoa mikä tällä hetkellä harmittaa on se, etten tule olemaan ihan parhaimmillani joulun ja uudenvuoden aikoihin, jolloin varsinkin jälkimmäisenä on tapana ollut kokoontua kavereiden kanssa juhlimaan. Toivotaan, että seuraava vuodenvaihde sujuukin sitten taas paremmissa merkeissä :)

Leikkaus

Tuumorikokouksen jälkeisellä viikolla kävin TT-kuvauksissa, jonka jälkeen jäin odottelemaan leikkauspäivää. Seuraavan viikon tiistaina, päivää ennen leikkausta, kirjauduin sairaalaan ja jäin odottamaan seuraavaa aamua. En ollut ollut leikkauksessa koskaan aiemmin, mutta en juuri osannut pelätäkään. Olen miettinyt tässä syksyn aikana olenko jotenkin vajaa tai tyhmänrohkea, kun en ole missään vaiheessa todella pelännyt tätä tautia tai mitään siihen liittyvää. Olen tietenkin jännittänyt testituloksia ja jännitin ennen leikkaustakin, mutta loppujen lopuksi tuntemukseni ovat olleet melko viileitä. Elämä jatkuu sen verran kuin jatkuu, ja niin kauan kuin oloni pysyy hyvänä, en halua murehtia.

Leikkauksen aattona huoneessani vieraili lääkäreitä. Korvalääkärini kertoi, ettei TT-kuvauksessa ollut löytynyt etäpesäkkeitä, mikä oli loistava uutinen. Imusolmukkeisiin levinnyt melanooma on erittäin vaarallinen, mutta pitemmälle ehtinyt on useimmiten parantumaton. Päänahkaani leikkaava plastiikkakirurgi ei ehtinyt paikalle, mutta oli lähettänyt kollegansa, joka kertoi lyhyesti toimenpiteestä. Hiukseni jouduttaisiin todennäköisesti ajelemaan kokonaan pois, ja koska patin ympäriltä pitäisi poistaa ihoa suurelta varoalueelta, olisi mahdollista että saisin pääni sivuun ihosiirteen. Lopuksi hän halusi ottaa valokuvan pääni patista ja pyysi lupaa näyttää sitä luennoilla, sillä patti oli melanoomaksi epätyypillinen. Jo aiemmassa tuumorikokouksessa toinen plastiikkakirurgi oli valokuvannut pattia samasta syystä. Tunsin itseni julkkikseksi.

Leikkauspäivän aamuna leikkaava plastiikkakirurgi kerkesi vielä käynnille haluten hänkin valokuvan ihmeellisestä pääpatistani, jota olin itse jo ehtinyt katsellut kyllästymiseen asti. Odotin lamauttavaa jännitystä leikkauksen lähestyessä, mutta sitä ei kuulunut vielä leikkauspaitaa pukiessanikaan. Hoitaja kysyi haluanko ja tarvitsenko rauhoittavaa, mutta kieltäydyin. Sain kävellä nukutettavaksi omin jaloin ja kättelin muutamaa paikalle saapunutta opiskelijaa, jotka pyysivät lupaa jäädä seuraamaan nukutusta. Oli kumman rauhoittavaa makoilla siinä ihmislauman keskellä, kun päälle vedettiin lämpimiä peittoja ja vieressä nukuttaja kertoi mitä teki. Joku harjoitteli kanyylin laittoa vasempaan kämmenselkääni muiden opastuksella, ja käskin heidän sitten pitää sitä tarkasti silmällä, jotta se pysyisi kunnolla suonessa. Yksi opiskelijoista, vanhempi nainen, oli kauhean tutun näköinen, mutta vaikka olen miten yrittänyt muistella, en vieläkään tiedä mistä tunnen hänet. Nukutuslääkäri kertoi milloin aineet lähtivät valumaan. Päästä huippasi. "Tämä on nyt se kohta, jolloin jotkut haluavat alkaa laskea". Nukahdin.

Heräämössä tokkuraisena. Lääkärit kävivät katsomassa. Kaulaani operoinut sanoi, että imusolmukkeita oli poistettu keuhkoa hipoillen, ja jos tulisi hengenahdistusta, minun pitäisi kertoa siitä heti. Hoitaja sanoi hieman myöhemmin, että näkeväthän he varuilta happisaturaation. Olin kai niin pihalla, etten ehkä olisi osannut sanoa vaikka olisin jotain tuntenutkin. Torkahtelin pätkittäin. Lääkärit puhuivat hoitajille sänkyni päädyssä, mutta vastailin aivan kuin he olisivat puhuneet minulle. Kun kukaan ei kuunnellut, sanoin tomerasti että "jumalauta!".

Nukuin. Heräsin yksin, kamalasti täristen ja sanoin hoitajalle palelevani. Hän kysyi paleleeko minua vai tärisyttääkö vain, koska jälkimmäiseen voi antaa lääkettä. Kysyin mikä ero niillä on. Sain peiton ja lääkettäkin kai. Tärinä loppui, tuli kuuma. Peittoa siirrettiin. Nukuin. Heräsin. Kuvotti hirveästi, sanoin hoitajalle pahasta olosta ja sain kaarimaljan viereeni. Tärisin siinä selälläni ja nieleskelin pahaa oloa. Koko pääni ja kaulan oikea puoli oli paketissa, enkä olisi pystynyt kääntymään vaikka olisin tahtonutkin. Hoitaja antoi lääkettä, ja sanoi että jos paha olo ei lakkaa, pitää kääntää kylkiasentoon. Oloni parani nopeasti. Torkuin ja heräsin yksinäni. Missään ei näkynyt ketään, tunsin oloni hylätyksi ja itku tuli itsekseen. Hetken torkkujen jälkeen hoitaja oli vierelläni pyyhkimässä poskiani.

Viivyin heräämössä neljä, viisi tuntia. Hoitajat kävivät vähän väliä katsomassa ja kertomassa kuulumisia, sillä vanhempani soittelivat koko ajan huolissaan. Olivat suunnitelleet tulevansa käymään sinä iltana, mutta leikkaus oli venynyt ja viivyin niin kauan heräämössä, ettei siinä ollut enää mitään mieltä. Isältä tsemppiä ja terveisiä. Nuori hoitajatyttö hääräsi vierelläni, ja sanoi sitten toiselle hoitajalle etäämpänä pistäneensä vahingossa itseään. Hän palasi luokseni ja kysyi oliko minulla mitään tauteja. Sanoin ettei ole. Hän halusi ottaa verikokeen varmuuden vuoksi, ja sanoin että ota pois.

Torkuin ja heräilin. Vasemmassa ranteessani oli valtimossa kiinni laite, joka tuntui imaisevan veret kädestäni aina säännöllisin väliajoin. Joka kerta minua varoitettiin siitä, "kohta taas otetaan verta". Outoa tuntemusta seurasi lämpöä ja pistelyä, kun veri kohahti takaisin sormiin, erityisesti peukaloon. Lopulta myöhään illalla, yhdentoista maissa, olin valmis kärrättäväksi takaisin osastolle. Olin väsynyt, mutta järjissäni. Valtimossani ollut mittari poistettiin ja sain sen tilalle painesiteen. Hoitaja riisui ylimääräiset letkut ja lopulta kärräsi minut pimeitä käytäviä pitkin osastolle. En päässyt takaisin aiempaan yhden hengen huoneeseeni, koska käytävän vessat eivät remontin takia toimineet, ja huoneessani oleva vessa oli sen yön ajan ainoana käytössä. Pääsin neljän hengen huoneeseen, jossa oli lisäkseni yksi potilas, aivan toisessa päässä, oven vieressä. Hän katsoi Big Brotheria, mutta onneksi ohjelma loppui pian ja televisio sammui. Nukuin.

Aamuyöllä heräsin päänahan poltteluun ja pissahätään. Hälytin hoitajan luokseni ja mainitsin kummastakin. Hän toi särkylääkettä ja kysyi haluaisinko yrittää alusastialle. Kysyin oliko vaihtoehtoja, ja hän sanoi että ei taida olla. En saisi lähteä kävelylle ennen kuin olisin yrittänyt syömistä ja nousemista ja seisomista siinä järjestyksessä. Alusastia saapui paikalle. Likistelin aikani, mutta ujo pissa ei suostunut tulemaan. Pinnistelin naama punaisena ties miten kauan. Hoitaja palasi ja antoi vielä lisäaikaa. Pinnistelin niin, että tikit natisivat ja onnistuin likistämään astiaan pikkutilkan, joka helpottikin juuri riittävästi. Loppuyön nukuin hyvin.

Aamulla vieressäni ollut ikkuna avattiin tuuletusta varten. Pääsin istumaan. Hoitaja tuli availemaan pääni kääreitä, ja leikkauksen suorittaneet lääkärit saapuivat samalla paikalle pällistelemään. Pääni tuntui märältä, kylmän veden kastelemalta. Lääkäreiden mielestä haava näytti oikein hyvältä. Kaulaani leikannut kokeili oikean käteni voimia, koska leikkauksen aikana kaulan hermoja ja lihaksia oli ollut tarpeen liikutella hieman, joskaan mitään ei ollut katkottu eikä poistettu. Todettuaan vointini hyväksi, he lähtivät, ja pääsin kokeilemaan aamiaista. Söin varovasti, mutta pahaa oloa ei tullut. Pikkuhiljaa sain enimmän osan aamiaista syötyä, ja sen jälkeen kokeilin seisomista hetki kerrallaan. Pienestä huimauksesta huolimatta sekin sujui hyvin. Kävellä töpöttelin muutamia askeleita sen verran mitä tippaletkuiltani pääsin. Voin mainiosti, vaikka leikkaus oli kestänyt kahdeksan tuntia ja olin viihtynyt heräämössäkin neljä, suurimman osan ajasta vailla mitään tolkkua.

Hoitaja pesi päänahkani ja hetken tuuletuksen jälkeen laittoi vielä laput haavan päälle. Sain verkkohatun, joka auttoi pitämään laput paikoillaan. Pääsin muuttamaan takaisin aiempaan yhden hengen huoneeseeni, jossa uskaltauduin peilailemaan hieman. Pääni haavaa en vielä nähnyt, mutta totesin, etten näyttänyt yhtään hullummalta kaljuna. Kaulani oikealta puolelta oli poistettu kaikki imusolmukkeet, ja hakasilla suljettu haava kulki korvan takaa aina solisluun sisempään kärkeen asti. Olin odottanut rosoista, punaista ja turvonnutta haavaa, mutta se oli vain hakasten sulkema tumma viiva kaulallani. Soliskuopan kohdalla ihon alle sukelsi dreenin kumiletku, joka imi kasvaimen jättämästä ontelosta nesteitä. Dreenin takia jouduin olemaan sairaalassa vielä neljä päivää leikkauksen jälkeen, kunnes nestettä ei enää tullut mainittavammin. Aika kului lukiessa, torkkuessa ja vierailevia vanhempia ja ystäviä viihdyttäessä. Koska voin muuten hyvin, ehdin tylsistyä sairaalarutiineihin, ja kotiin pääseminen tuntui hyvältä.

Leikkauksen saldo: Kalju pää. Patin poisto turvarajoilla pään oikealta puolelta, suljettu isolla kielekkeellä. Kielekkeen takia leikkaushaava kulki oikean puolen päältä, etupuolen kautta vasemmalle ja korvan taakse. Kaulan oikealta puolelta kaikkien imusolmukkeiden poisto. Haava korvan taustalta aina solisluun sisempään kärkeen asti. Kipulääkkeinä Burana 600mg ja Para- Tabs 1g tarpeen mukaan, joita söin kotona viikon verran.

Pattipää

Näin se alkoi. Päänahassani oli ollut suurehko, peukalonpään kokoinen paukama jo lähemmäs 20 vuotta. Se oli kasvanut hitaasti noiden vuosien aikana, täysin huomaamattomasti, oirehtimatta juuri mitenkään. Patti oli tasaisen pyöreä, kalpea, arpimainen ja tunnoton. Tukkaa kasvoi vain sen juurella. Kävin kerran näyttämässä sitä pikkuisen kotikyläni terveyskeskuslääkärille, joka sanoi kyseessä olevan tavallinen arpipatti, jonka voisi hyvinkin leikata pois vaikka siltä seisomalta. Äitini, joka sattui olemaan mukana, sanoi ei. Hän ei luottanut lääkäriin, sanoi että tällä oli mainetta turhankin innokkaana leikkelijänä. Olin nuori enkä ajatellut, ettei silmämääräinen diagnoosi ehkä ole kaikkein pitävin, varsinkaan ihotauteihin perehtymättömän yleislääkärin suusta. Kyllä lääkäri on lääkäri, ja lääkäri tietää, ajattelin, ja luotin hänen sanaansa siitä, että patti on harmiton. Ja ehkä se olikin - aluksi.

Muutama vuosi sitten istuessani yliopistossa luennolla hieroin niskaani, kun sormeni osuivat soliskuopassa olevaan kyhmyyn. Tunnustelin sitä nousevan paniikin vallassa. Se oli muutaman sentin mittainen, huomattavan kokoinen siis, mutta ei näkynyt päällepäin ja tuntui sormissakin vain kunnolla muljutellessa. Jätin seuraavan luennon väliin ja soitin äidilleni asiasta. Suvussa on syöpää, joten halusin ottaa asian puheeksi heti, jotta se ei jäisi kaivelemaan. Seuraavana päivänä menin YTHS:lle ja pyysin päästä lääkärille. Pääsin sairaanhoitajalle, joka tunnusteli kaulaani ja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään vakavaa. Varmuuden vuoksi hän lähetti minut verikokeisiin, joiden tulokset eivät näyttäneet mitään erikoista. Hoitaja sanoi kyseessä todennäköisesti olevan lihaskyhmyn, mutta kehotti kuitenkin näyttämään lääkärille, jos patissa tapahtuisi muutoksia.

Pikakelauksena muutama vuosi eteenpäin, viime kesään, jolloin huomasin patin suurentuneen. En ajatellut siitä juuri mitään. Olin edellisen vuoden aikana laihtunut huomattavasti ja ajattelin vanhan patin vain tuntuvan nyt paremmin, kun ylimääräistä kerrosta oli lähtenyt päältä. Parin kuukauden päästä vanhempani huomauttivat patin näkyvän selvästi ja patistelivat menemään lääkäriin. Heti seuraavana arkiaamuna menin terveyskeskukseen, en enää YTHS:lle. Pääsin sairaanhoitajalle, joka sanoi ettei kyseessä ehkä ollut mitään vakavaa, mutta hän vaikutti huolestuneelta ja järjesti lääkäriajan samalle päivälle. Lääkäri tunnusteli imusolmukkeitani vaikuttaen niin ikään huolestuneelta. Hän soitti sairaalaan ja pyysi kiireistä aikaa keuhkokuvaan ja kaulan ultraääneen. Tapauksen kiireellisyyttä painotettiin moneen otteeseen, mikä ihmetytti minua. Ainoa vaivanihan oli vain iso patti soliskuopassa. Muuten olin täysin terve ja olin ollutkin jo vuosikausia. Edes kausiflunssat eivät iskeneet minuun pahemmin kuin nuhan muodossa. Päänahan pattia en maininnut. En katsonut sitä tarpeelliseksi, koska se oli ollut minulla niin kauan, eikä se ollut oirehtinut koskaan, paitsi kerran aiemmin samana kesänä, valumalla tipan verta. Ajattelin sen ärtyneen juuressa kasvaneiden hiusten takia.

Pääsin kokeisiin heti seuraavana aamuna. Kävin röntgenissä ja heti perään kaulan ultraäänessä. Kaulaa kuvattiin pitkän aikaa sekä patin päältä että muilta imusolmukealueilta, ja oudon kauan myös etupuolelta. Kävi ilmi että ultrassa näkyi pieni kyhmy myös kilpirauhasessa. Ultra ei antanut vastausta siihen, mitä kumpikaan patti todella oli, joten molemmista otettiin ohutneulanäytteet. Radiologi sanoi ohimennen ottavansa näytteen isosta patista erittäin varovasti, koska siinä oli paljon verisuonia.

Lääkärini soitti myöhemmin näytteiden tuloksista. Kilpirauhasen kyhmy oli osoittautunut hyvänlaatuiseksi, mutta soliskuopan patista oli löytynyt luomisoluja. Hän kysyi oliko minulla kehossani luomia, jotka vaikuttivat epänormaaleilta tai olivat muuttuneet lähiaikoina. Sanoin, että minulla oli kyllä paljon luomia, mutta ne vaikuttivat omasta mielestäni kaikki normaaleilta, eivätkä olleet oirehtineet mitenkään. Varmuuden vuoksi hän kutsui minut tarkastukseen samana päivänä. Kaikki luomet näyttivät hyvältä, mutta silloin muistin myös mainita patin päänahassani. Hän katsoi sitä pikaisesti ja sanoi, ettei se kyllä luomelta näyttänyt, mutta laittoi siitä kuitenkin merkinnän lähetepapereihin. Jahkattuaan hetken kenelle ohjata minut, hän lähetti minut kaupungin yliopistolliseen sairaalaan korvalääkärille.

Korvalääkäri kysyi, mitä olin kuullut ohutneulanäytteiden tuloksista, ja kun kerroin isommasta patista löytyneen jotakin luomisoluihin viittaavaa, hän sanoi: "Sinulle on taidettu puhua hieman ympäripyöreästi, että melanoomaahan tässä epäillään". Niin, tietenkin, olin osannut arvailla sitä jo itsekin. Kerroin lääkärille sekä kaulani että päänahkani patista. Hän tarkasti molemmat sekä vielä imusolmukkeet ja ylävartaloni luomet. Lopuksi hän otti koepalan päänahan patista.

Samaisen viikon aikana kävin uudelleen keuhkokuvassa unohdettuani mainita, että sellainen oli jo otettu aiemmin toisessa sairaalassa. Kävin myös suun alueen röntgenissä, ja hieman näiden jälkeen magneettikuvassa. Seuraavana maanantaina palasin korvalääkärin vastaanotolle. Päänahan patin koepalan tulokset olivat tulleet takaisin melanoomana, mikä tarkoitti sitä, että kaulani patti oli varmasti samasta melanoomasta lähtöisin. Olin hämilläni. Päänahan pattihan oli ollut minulla vuosikymmeniä. Kysyin oliko se sitten aina ollut melanoomaa, johon lääkäri vastasi ei. Olin niin hämilläni, että unohdin kysyä mitä se sitten alunperin oli ollut. Eikä sillä niin väliäkään. Asiat olivat nyt mitä olivat. Lääkärin tapaamisen jälkeen pääsin tuumorimeetingiin istumaan tuoliin useiden lääkärien ja hoitajien eteen. Kokous kesti vain lyhyen aikaa. Yksimielinen päätös oli, että sekä päänahkani että kaulani leikattaisiin mahdollisimman pian.