Odottelua

Pääsin sairaalasta näytteenottopäivän illalla, vaikka sattuikin vielä vähän. Pystyin kuitenkin jo hengittämään ihan normaalisti, eikä kävelemisen kanssa ollut mitään ongelmia. Aiemmin päivällä otetussa keuhkokuvassa ei näkynyt mitään erityistä. Kuvan ottaminen oli kyllä tuskallista, kun en silloin pystynyt vetämään keuhkoja täyteen ilman että vasempaa kylkeä viilsi. Kipuilu helpotti Buranan ja makoilun avulla.

Vielä kotonakin kylkeen pisti aina nauraessa tai jos liikahdin väärään asentoon, mutta lisää lääkettä jouduin ottamaan vasta nukkumaan mennessä. Makuuasennossa tuli nopeasti esiin sellainen inhottava sykkivä kipu, jonka takia oli vaikea saada unta. Sitä tuntui kuitenkin vain muutamana iltana, eikä hereillä ollessa ollut mitään kipuja vaikka keuhkoja vähän aristi. Tuntui siltä kuin olisi yskinyt pitkän aikaa.

En ole kuullut mitään tuloksia vielä. Itse asiassa kirjoittelen nytkin sen takia, että huomenna on se lääkärikäynti, missä niitä kuulen. En ole päivittänyt viikon aikana, koska olen yrittänyt kääntää aivot pois päältä. Olen vain  yrittänyt puuhastella kaikkea, jotta en märehtisi koko ajan millaisia uutisia tulen saamaan. Toisinaan on ollut helpompi unohtaa, toisinaan ei. Kävin kavereiden kanssa ulkona viikonloppuna, enkä oikein osannut olla oma itseni. Siinä vasta tajusin, että koko tämä sairastamishomma yhdessä muiden vaikeiden juttujen kanssa oikeasti muuttanut mua vakavammaksi.

Kaveri kysyi milloin valmistun yliopistosta ja menin hetkelliseen paniikkiin. Ensimmäinen ajatus oli, etten edes tiedä kuinka kauan elän. En tietenkään sanonut mitään sellaista (alitajuntani on vähän liian dramaattinen), keksin jotain muuta. Puhuivat Halloweenista, enkä osannut sanoa siihenkään mitään. En voi suunnitella mitään, enkä ajatella tulevaa ennen kuin tiedän olenko kunnossa vai en. Kaksi vuotta sitten saatuani diagnoosin puhuin kyllä näistä jutuista kaverini kanssa. Tässä välissä on kuitenkin ehtinyt tapahtua niin hirveän paljon, ja olemme kasvaneet sen verran erillemme, ettei se enää tunnu oikealta. Muilla on omat työnsä ja suhteensa ja uudet ystävänsä, ja mulla on vaan nämä syöpäjutut.

Mieltä on tietysti masentanut vähän tämä odottelukin. Se etten tiedä yhtään olenko nyt taas sairas vai en ja mitä jatkossa tapahtuu. Tietysti kaikki mahdollisuudet pyörivät mielessä, kun en yhtään tiedä mitä odottaa. Mulla on ollut ihan liikaa aikaa miettiä näitä juttuja, joten on varmaan ihan normaalia, etten ole seurustelutuulella. Onneksi tärkeimmän kuulen jo huomenna. Mitä sen jälkeen tapahtuu ja mitä seuraavaksi pitää odottaa, on sitten sen ajan murhe.

Pakko kyllä sanoa vielä, että yleisesti ottaen olo on ollut melko hyvä, ahdistuksesta huolimatta. Pää tuntuu kirkkaammalta ja luulen sen johtuvan interferonin lopettamisesta. Sitä on vaikea kuvata muulla sanoilla kuin että olo kirkastui. Pystyin kyllä toimimaan suhteellisen normaalisti lääkkeellä ollessani, mutta tuntuu että olin suurimman osan automaattiohjauksella ilman mitään aivotoimintaa. Nyt olen vähän enemmän tietoinen siitä mitä teen ja mitä ympärillä tapahtuu.

Mutta huomisiin. Yritän päivittää, mutta en uskalla luvata mitään. Katsotaan miten käy.