Oloneuvoksen arkea

Viikonloppu meni riehuessa ja kölläillessä. Olisi varmaan ollut fiksumpaa ottaa vähän rennommin heti tiputusten päätteeksi, mutta nyt enemmän kuin koskaan yritän olla erakoitumatta. Elän tällä hetkellä hieman erilläni terveiden maailmasta, joten tuntuu tavallistakin tärkeämmältä olla ja tehdä kavereiden kanssa silloin, kun jotain on tekeillä.

Lauantaina olo oli vielä suht hyvä, ja ohjelmassa oli vanhempien kanssa kaupassa käyntiä ja kahvittelua. Ilta menikin sitten puolikoomassa telkkaria katsoessa, mutta mikäs siinä ollessa. Sunnuntaina heräsin virkeänä, mutta olo muuttui nopeasti aavistuksen krapulamaiseksi - päässä vippasi hieman ja jalat tuntuivat veteliltä. Siitäkin huolimatta päätin tarttua tilaisuuteen tehdä normaalien ihmisten juttuja, ja lähdin kavereiden kanssa Ikeaan. Suurimman osan ajasta jaksoinkin shoppailla kunnialla, mutta iltaa kohden meno alkoi hyytyä, ja bussimatkalla kotiin olin jo ihan rikki. Loppuilta meni totaalikoomassa ja kyöräsin itseni nukkumaan puoli kymmeneltä.

Tänään tuntui siltä kuin olisin ollut isompaakin muuttokuormaa kanniskelemassa - omituisia kivistyksiä ja kolotuksia joka paikassa ja ihan vietävä väsytys ja heikotus siihen päälle. Enkä todellakaan kantanut eilen mitään lakanapakettia painavampaa, vaikka Ikeassa kävinkin! Päivä kului enimmäkseen koomaillessa, telkkaria katsellessa ja palapeliä kootessa. Ajatus ei kulkenut, päässä suhisi, mihinkään ei jaksanut keskittyä. Nyt iltaa kohden olo on hieman tasaantunut, vaikka paikkaa jos toistakin kivistää vielä silloin tällöin. Mielenkiintoisimpana ja ärsyttävimpänä tuntemuksena tällä hetkellä on hienoinen puutumus molemmissa etusormissa ja peukaloissa. Luin saamistani papereista, että tällaisista tuntemuksista pitäisi mainita lääkärille, jotta lääkkeiden määrää voitaisiin säätää, mutta eipä niissä mitään säädettävää näin väliviikoilla ole. Muutenkin tuntemukset ovat vielä melkein yhtä tyhjän kanssa, joten tyydyn seurailemaan oloja.

Jännittää hieman. Tänään pitäisi pistää ensimmäinen interferonipiikki. Muistankohan miten se toimii? Laitankohan varmasti oikean määrän? Entä jos sivuoireet äityvät todella pahoiksi? Entä jos kuume nousee niin korkeaksi, etten ole tarpeeksi tolkuissani soittaakseni apua? Entä jos huono olo jatkuu huomennakin? Kaikenlaista pyörii mielessä, mutta minkäs teet. Ei sitä voi jättää pistämättäkään. Toivon vaan, että kaikki menee taas paremmin kuin odotan. Nyhjäilyolosta huolimatta jaksoin tänään tiskata ja hakea täydennystä jääkaappiin, joten huomisen voi viettää sängynpohjalla, jos siltä tuntuu.

Kohtaamisia

Tylsää. Tänään laitettiin kanyyli toiseen käteen ja tiputellaan aineita aavistuksen hitaammin kuin eilen. Saavuin taas paikalle yhdeksän maissa, joten neljä ja puoli tuntia tässä on taas keikuttu. Olen räplännyt tietokonetta ja lukenut kirjaa mikä on riittäny aiempina päivinä, mutta nyt alkaa olo käydä vähän levottomaksi. Ei tee oikein mieli katsoa elokuvaakaan tai kuunnella musiikkia. Mietin tekisinkö mitään järkevää kotonakaan, jos siellä olisin, ja melko varmasti en, mutta ainakin siellä olisi mahdollisuus tehdä ja mennä miten mielii. Vähän ärsyttää sekin, että päivän lyhyt valoisa aika jää kokematta, kun istun täällä huoneessa enkä edes ikkunoiden puolella. Ei niin että siellä olisi erityisen aurinkoista tai mitään, mutta kyllä tuo vähäkin valo lohduttaa näin pimeään vuodenaikaan.

Tänään tuli koettua ahdistuksen hetki, kun todettiin uuden huonekaverin kanssa, että meitä riivaa sama tauti, hänellä vain paljon edistyneempi. Olen tähän asti selvinnyt aika nopeasti omista ahdistusajatuksista, mutta täytyy silti sanoa, että raskainta tässä kaikessa on se, kun joutuu kohtaamaan muita potilaita. Tässä tapauksessa häiritsi erityisesti myös se, miten lähellä meidän tilanteet on toisiaan. Vaikka oma melanoomani ei ole vielä levinnyt yhtä pitkälle kuin hänellä, eikä tilanteeni tällä hetkellä ole huolestuttava, näin kuitenkin hänessä mahdollisuuden omasta tulevaisuudesta. Vaikka tavallisesti pystyn jatkamaan suhteellisen normaalia elämää masentumatta liikaa tästä sairaalaelämästä, toisen melanoomatapauksen kohtaaminen teki koko taudin taas todelliseksi, ja vähän aikaa jouduin nieleskelemään, kun mietin että näinkö tässä voi käydä.

Nyt olen vähän aikaa sulatellut ajatuksiani, ja olotila on palannut normaaliin. Saattaahan tässä käydä pahastikin lopulta, voi olla että todella kuolen ennen aikojani, mutta tällä hetkellä vointi on hyvä ja olen ihan hyvällä tuulellakin, ja sehän on tärkeintä. Tulevaisuuden vatvomisesta ei ole mitään hyötyä, jos samalla unohtaa nykyhetken. Muutenkin aina masennushetkien sattuessa yritän järkeillä tilanteen itselleni. Mikä nyt oikein mättää, mikä ahdistaa? Mulla menee kuitenkin tällä hetkellä vielä todella hyvin verrattuna niin moneen muuhun sairaaseen tai jopa terveeseen. Kaikesta huolimatta mun elämässä ei tällä hetkellä ole paljon asioita, joista stressata. Hoidot sujuvat omalla painollaan, Kela on hoitanut asiani mallikkaasti, rahaongelmia ei ole, voin hyvin, jaksan. Ei juurikaan syitä masentumiseen siis.

Kelasta puheen ollen, hätäännyin tänään hetkellisesti, kun en ole vielä saanut päätöstä erityiskorvattavista lääkkeistäni. Interferonihoitoni pitäisi alkaa ensi viikon maanantaina, ja sitä varten tarvitsisin apteekkiin mukaan uuden Kela-kortin, jolla saisin ostettua interferonin inhimilliseen hintaan. Ilman erityiskorvausta interferoni on järkyttävän kallista, ja ehdin hetken pelätä, etten ehtisi saada uutta korttia ennen ensi viikkoa. En varmasti saakaan, mutta huomasin tänään tarkistaa Kelan nettipalvelusta, että olen saanut hyväksyvän päätöksen, ja saan lääkkeestä korvauksen, kunhan muistan näyttää päätöspapereita apteekissa. Taas on siis kaikki hyvin.

Interferoni, tai tässä erityisesti alfa-interferoni, on sitä ainetta, jonka joudun itse pistämään vatsanahkaani. Se on käsittääkseni jonkinlainen proteiini, joka stimuloi immuunipuolustusta käymään syöpäsoluja vastaan, mutta tietenkin se toimii jos toimii ja vain tiettyjen syöpätyyppien tapauksessa. Jännintä interferonissa on tietenkin tuo itse pistäminen. Se hoituu erityisellä kynäneulalla, jonka käyttöohjeita olen jo saanut lukea. Huomenna olisi tarkoitus katsoa vielä aiheesta esittelyvideokin, ja mahdollisesti tutkiskella demokynää, jos sellainen löydetään jostain. Ohjelehdykässä oli kolme sivua vaiheita, joissa kynää pyöriteltiin, naksuteltiin, neulan suojuksia käänneltiin, otettiin pois, laitettiin takaisin jne. niin paljon etten lopulta oikein ottanut siitä mitään selkoa. Toivottavasti videolta selviää vähän enemmän.

Tipassa taas

Päivää taas sairaalasta. Nyt siis menossa kolmas päivä ensimmäistä sytosatsia. Eilen tiputeltiin dakarbatsiinia seitsemisen tuntia, välissä hitaasti lirutellen, lopussa vähän nopeammin. Menihän siinä melko paljon kauemmin kuin olin odottanut tai olisin toivonut, mutta ei mahtanut mitään. Lopulta pääsin kuitenkin lähtemään ja ajelin täpötäydellä bussilla kotiin kanyylikättä varjellen. Kävin kaupassa, palautin myöhästyneen kirjastonkirjan, puuhastelin hetken kotona ja menin tyytyväisenä nukkumaan. Pari tuntia sitten hyppäsin taas bussiin ja nyt makoilen taas tutussa huoneessa sairaalassa. Kävin ensin kyllä erehdyksessä päiväosastolla kääntymässä, mutta ilmeisesti tämä huonepaikka on mulle varattu koko viikoksi, joten palasin vielä tänne varsinaiselle osastopuolelle.

Kotona varoin kyllä kanyyliä miten pystyin, mutta tänään tippaa pistettäessä se tuntui kuitenkin olevan hieman tukossa. Hoitaja tuuttasi siihen voimalla hepariinia, joka estää veren hyytymistä, ja sen jälkeen alkoi taas tippa kulkea. Voi kuitenkin olla että tänään ennen lähtöä otetaan kanyyli pois ja laitetaan sitten huomenna eri kohtaan uusi. Ei haittaa muuten kuin että se menisi sitten varmaan oikeaan käteen, ja tämä läppärin räplääminen hidastuisi :D

Nyt tippuu taas dakarbatsiinia vähän nopeampaan tahtiin kuin eilen. Tämä tulee nyt kahden tunnin vauhtia ja hoitajakin vähän hämmästyi, kun kuuli että olin eilen ollut täällä seitsemän tuntia yhden pussin kanssa. Kieltämättä se omastakin mielestä valui vähän turhan hitaasti. Kättä jomottelee aavistuksen, ja voi olla että tuota joudutaan tuosta taas hieman hidastamaan, mutta pitää kuulostella nyt ensin miltä tuntuu. Olisihan se kiva päästä vapaaksi ennen iltaa, vaikka ei mulla mitään tähdellistä ohjelmaa ole täksikään päiväksi. Aattelin käydä kaupoilla kääntymässä ja hakea postista paketin ja sitten kotiin. Maltan tuskin odottaa!

Osastolla 4 - päivä 2

Huomenta!

Hyvin tuli nukuttua, joskin keskellä yötä heräsin siihen, kun oviaukossa seisoi uppo-outo mies, joka oli ilmeisestikin eksynyt huoneestaan. Lähti siitä hoitajien mukana pian. Myöhemmin tänään, kun kysyttiin yllätyinkö, totesin että olisin yllättynyt enemmän, jos siinä olisikin ollut joku tuttu.

Puoli kasilta pystyyn aamiaista varten. Puuroa ja mustikkakiisseliä napaan, kupillinen kahvia. Yhdeksältä pääsin taas tippapulloihin kiinni, hetki valuteltiin esilääkitystä ja nesteitä samalla, kun juttelin niitä näitä kuntoutusohjaajan kanssa. Sitten pistettiin taas dakarbatsiinia valumaan, ja voi ruoja kun se kirveli taas. Tippaa viilattiin äkkiä hitaammalle ja kipu katosi nopeasti. Nyt lirutellaan pikkupikkuhiljaa tuollaista isoa pussia jonkin aikaa, ja katellaan myöhemmin josko sitä kärsisi hieman nopeuttaa. Onneksi en ole vielä niin kyllästynyt tähän sairaalaelämään, että pitäisi päästä heti nyt pois. Uutta huonekaveriakaan en ole vielä saanut, joten mikäs tässä kölläillessä omassa ylhäisessä yksinäisyydessä.

Sairaalassa on se hyvä puoli, että ruoka kannetaan eteen, ja vaatteet on jättikokoa. Kotona pitää päättää ja laittaa omat ruoat ja tiskejäkin kertyy. Onneksi lökövaatteita löytyy jonkun verran niin voi rötvätä kunnolla. Tänään oli kirjastosta tullut myöhästymisilmoitus, ja kyseinen kirja on tietenkin kurssikirja, jonka kymmenen uusintakertaa olen jo käyttänyt, joten en voinut uusi sitä netissä. Pitänee siis suunnata kauppareissulle yliopiston kirjaston kautta. Harkitsin hetken anoisiko puhelimitse muutamaa lisäpäivää, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kirja pitäisi lopulta palauttaa jossain välissä, ja parempi käydä nyt kun vointia ja jaksamista riittää.

Kyselin eilen tarkemmin millaisia myrkkyjä saan minäkin päivänä. Maanantaina saan kaikkia sytoja, eli lomustini + dakarbatsiini + vinkristiini. Tiistaista torstaihin saan pelkästään dakarbatsiinia, ja perjantaina dakarbatsiinia ja vinkristiiniä. Mitä se nyt sitten meinaa? Kuvittelin eilen että tiputusaika lyhenisi, kun on vähemmän myrkkyjä, mutta lomustiinithan söin kapseleina ja vinkristiini tippuu vartissa, joten ei se siitä kauheasti lyhene. Eilen tosin tiputeltiin nesteitäkin aika kauan.

Lääkäri kävi pyörähtämässä pikaisesti ja kyselemässä vointeja, joissa ei tosiaan ole mitään moittimista. Naureskeltiin hetki tätä uusinta, erittäin pinkkiä, sairaalamuotia. Hän vakuutteli että pääsen tänään kotiin, ja jatkossa hoito suoritetaan sitten poliklinikalla. Päivittäinen kulkeminen tietenkin rassaa hieman, mutta sitäkään ei tietty tarvitse harrastaa kuin viisi päivää kuukaudessa, ja tulihan siihen totuttua ja sädehoidon aikana. Ja kun matkakaan ei ole mitenkään pitkä. Täällä sitten kerkeää tipan aikana vaikka katsoa elokuvaa tai lukea kirjaa.

Nyt laitettiin taas tippaa nopeammalle. Hetken kirveli ranteesta, mutta onneksi tunne meni ohi nopeasti niin ei tarvitse heti taas hidastaa.

Osastolla 3

Nielaisin pari pikkuista kapselia lomustiinia. Kuulostaa pörröiseltä pikkueläimeltä, mangustin sukulaiselta, tai mahdollisesti joltain pieneltä apinalta. Tällä hetkellä tipassa on natriumkloridin lisäksi vinkristiiniä, joka on pikkuruisessa tippapussissa, ja valoherkkää dakarbatsiinia, jolla on vihreä huppu peittonaan. Dakarbatsiini kirveli hieman alkaessaan tippua, mutta tunne meni ohi nopeasti. kysyin hoitajalta miten paljon sattuminen on asiaan kuuluvaa ja missä vaiheessa pitää alkaa kitisemään, mutta hän laittoi sitten tipan saman tien hitaammalle. Tällaiseen kuuriin kuuluu kuulemma yleensä myös bleomysiiniä, mutta sitä ei nyt minulle anneta. Unohdin tietenkin kysyä miksi. Nyt olo on mitä mainioin, mitä nyt vähän väsyttää.

Päivän jännittävimpiin hetkiin kuuluu tällä hetkellä tippatelineen kanssa vessaan meno. Telineessä on tietenkin ostoskärryn pyörät, jotka työnnettäessä haraavat jokainen eri suuntaan. Vessan kynnyksellä on erittäin loiva ylämäki, joka koitui haasteelliseksi tippatelineen kanssa. Ylösmennessä piti avittaa pyöriä jalalla ja alastullessa aavistelin kilinän ja kolinan takia koko telineen lähtevän pian käsistä. Reissusta selvittiin kuitenkin kunnialla, ja sen jälkeen olen uskaltanut matkustaa telineen kanssa muuallekin, kuten kahden metrin matkan lavuaarille täyttämään vesilasin. Nyt menee lujaa!

Huonekaveri on muutaman lyhyen keskustelunpätkän perusteella osoittautunut ihan hyväksi tyypiksi. Hän onkin ilmeisesti lähdössä jo tänään kotiin, joten taidan olla yksin täällä yötä. Se kelpaa, mutta ei olisi harmittanut vaikka hän olisi jäänytkin.

Osastolla 2

Nyt on kanyyli kädessä ja settiä tippumassa. Tällä hetkellä tulee kuitenkin vasta nesteytystä. Lounas toi mukanaan lihapullia, perunaa, herne/maissi/paprikaa ja jälkiruoaksi jotakin mansikkavaahdon ja jugurtin väliltä. Kylkiäisenä tietenkin pala ruisleipää, jota en jaksanut syödä ja juomaksi jostain kummasta syystä maitoa. Tällä kerta kukaan ei edes kysynyt onko jotain erityisvtarpeita ruoan suhteen, mutta olisin odottanut että edes juomamieltymyksiä kysyttäisiin. En ole juonut maitoa sitten ala-asteen. No, ei se niin vakavaa, eikä se pahaakaan ollut. Maha tosin murisee ja pörpöttelee ihmeissään uudesta pöperöstä. Kotona syön yleensä vähähiilihydraattisesti.

Lääkäri kävi aiemmin moikkaamassa. Kyseli vointeja sädehoidon jäljiltä ja kerrattiin taas kaikki vaivat, joita ei ole ollut. Kävi ilmi etten ehkä joudukaan olemaan täällä koko viikkoa. Lääkäri vakuutteli, että tämän yön olen ainakin, mutta sitten on mahdollista mennä kotiin nukkumaan. Tämä oli ehkä parhaita uutisia itselleni. Kotiin jäi kissa odottamaan, ja vaikka nakitin kaverin käymään tarkistamassa ruoka- ja vesikupit, harmittaa jättää se yksin niin moneksi päiväksi. Kotona on muutenkin mukavampi olla - siellä saa potea rauhassa, eikä tule niin tylsääkään, vaikka ei mitään tekisikään. Kotiin menemisessä on kuitenkin se huono puoli, että joudun kuitenkin palaamaan tänne heti seuraavana päivänä.

Hoitaja sanoi ohimennen, että yleensä tällaisen kuurin ajan pidetään potilasta koko viikko sairaalassa. Kysyin siitä sitten, että mikä minusta tekee erilaisen, ja hän sanoi että olen niin nuori ja ilmeisen hyvässä kunnossa. No, mikäs sen parempaa. Kyselin mahdollisuuksia saada korvauksia taksimaksuista. Oma matkani sairaalalle on kuitenkin niin lyhyt, ettei Kelan omavastuuosuus välttämättä ylity paljollakaan, eli suurin osa tulisi kuitenkin itse maksettavaksi. Toisaalta, sen verran maksaisin vaikka maksut menisivätkin omavastuun yli, joten en nyt taas tiedä mitä ajattelin, kun hetken ajan luulin sen olevan huono asia. Kuulin kuitenkin, että yleensä potilaat ovat pärjänneet ihan bussimatkoillakin, mikä kelpaa kyllä. Pelkäsin vain sellaisia oloja, ettei pystyssä pysy.

Kuulin hieman ympäripyöreästi myös päivän ohjelmasta. Tällä hetkellä on siis pelkästään nesteytystä tippumassa. Sen jälkeen saa lääkkeitä estämään pahoinvointia, ja sen jälkeen annetaan sitten aineita. Sytostaattien olemuksesta en vielä kuullut mitään. Kuulin vain että osan aineista saan tippana ja osan suun kautta. Kuulemma saan tietää lisää sitten, kun on varsinaisten myrkkyjen aika. Interferonia ei annetakaan yhtäaikaa sytostaattien kanssa, vaan piikitän sitä väliviikkoina itse kolme kertaa viikossa.

Samaan syssyyn puhuttiin kuntoutusohjaajan tapaamisesta. Luulin ensin joutuvani jumppaamaan, mutta tarkoituksena onkin ilmeisesti vain puhua oman alueeni Syöpäliiton tai -järjestön toiminnasta ja siihen kuulumisen eduista. Harkitsin aiemmin liittoon liittymistä, mutta silloin tuntui jotenkin karulta liittyä johonkin yhdistykseen oman sairautensa takia. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä että mikä ettei. Jäsenetuutena saisi ilmeisesti jonkin verran hyvitystä sarjahoidoista, ja kun siitä ei mitään haittaakaan ole..

Osastolla 1 - päivä 1

Olen vähän huono päivittelemään. Tulee pitkiä taukoja, kun ei ole mitään sanottavaa. Sädehoidon jälkeen en juurikaan edes ajatellut sairastamista, enkä edes mitenkään kauhulla odottanut sytostaatteja. Päivät kuluivat tietokonetta naputellessa, hömppäsarjoja seuratessa, pelaillessa ja palapelejä tehden. Ei mitään kertomisen arvoista siis. Eilen illalla hieman jännitti, mutta nukuin silti yön hyvin.

Ja täällä sitä nyt ollaan, osastolla. Tulin yhdeksältä, päädyin kahden hengen huoneeseen, ja nyt odottelen milloin sitä tippaa tulee. Välissä kävin labrassa otattamassa jos minkälaisia testejä, tsekkailin mummot ja papat odotuksessa, kävin vessassa ja unohdin sepaluksen auki, vaihdoin päälleni kauniin vaaleanpunaisen pyjaman ja turisin hoitajan kanssa. Edellisestä sairaalareissusta viisastuneena hankin tätä varten nettitikun, jonka tuikkasin koneeseen kiinni heti ensimmäisenä saavuttuani.

Toivoin että pääsisin omaan huoneeseen, koska täällä tulee oltua koko viikko, mutta aina ei voi voittaa. Pääsin vieläpä ovenpuoleiseen punkkaan, mikä ensin tuntui ihan hyvältä, mutta sitten tarkemmin ajateltuna ei niinkään. Voi käydä ahdistamaan, jos huonekaveri tarvitsee hoitajaa useasti yöllä. Toisaalta itse voin juoksuttaa hoitajaa huoletta.

Kaverilla on tuttu mukanaan, jonka kanssa ovat keskustelleet kaikenlaista. Jotenkin häiritsee, että tässä tulee vähän turhankin tutuksi toisen lääkkeet ja suolen toiminta. Juttelu ei kuitenkaan pääasiassa häiritse, eikä televisiotakaan huudateta. Keskustelin itse huonekaverini kanssa erittäin lyhyen hetken, jossa selvisi että molemmat ovat ekaa kertaa saamassa sytostaatteja, mutta hän on kuitenkin vain yhden päivän keikalle. Katsotaan sitten millainen tyyppi saapuu seuraavana paikalle. Sairaalavaatteet saadessani käytin tilaisuutta hyväkseni ja vedin väliverhon kiinni. En ole seuraihminen. Erityisesti en välittäisi puida syöpäjuttuja.

Nyt kieltämättä jännittää pikkuisen, mutta ei kuitenkaan ahdista.

Ohi on

Sädehoito on nyt ohi. En ole jaksanut tai viitsinyt päivitellä, kun mitään kerrottavaa ei ole ollut. Sädehoito oli kokemuksena aika mitäänsanomaton. Menin sinne ajallaan, katselin odotustilassa TV:tä, jonka vanhemmat ihmiset tuppasivat jättämään aina täysille, kävin sädetyksessä, menin kotiin, rasvailin sädetettyä kaulanpuolta. Seuraavana päivänä sama uudelleen. Sivuvaikutuksia ei juuri tullut. Kaula on hieman jäykkänä ja punoittaa tuolta sädetyteltä puolelta, mutta ei mitään sen suurempaa. Lähtiessäni pyysin saada mukaan hoitojen aikana käyttämäni muovinaamarin, joka nyt kiikkuu naulassa eteisen seinällä parempaa paikkaa odottamassa :D Periaatteessa tuntui hieman oudolta ottaa muisto sädehoidosta, mutta olihan se kokemuksena (toivottavasti) ainutlaatuinen ja omalla tavallaan kiehtova (tiede on siistiä 8D).

Useimmat hoitokertani sattuivat iltasaikaan, jolloin sädehoito-osastolla oli todella hiljaista. Kanssani samaan aikaan odotustilaan sattui kuitenkin usein eräs vanhempi herra, joka aina saapuessaan tervehti jämäkästi. Tänään kävinkin siellä sitten aamusella, ja meno osastolla oli todella vilkasta iltaan verrattuna. Kummasti samainen tuttu herra sattui taas yhtäaikaa odotukseen, ja tällä kertaa sekaan sattui myös kolmas mies, joiden kanssa sitten vertailtiin kuinka monta sädetyskertaa kullakin on vielä jäljellä. Omat hoitoni olivat ensimmäisenä ohi, tutullani oli vielä tämän viikon loppuun asti jäljellä. Useimmat sädehoito-osastolla kävijöistä olivat lähempänä neljää kymmentä. Itseni ikäisiä parikymppisiä en nähnyt.

Sädehoito-osaston henkilökunta oli mukavaa ja persoonallista, kyselivät aina jaksamisia ja kuulumisia. Tänään jaksoivat vielä kysellä miten minua riepotellaan tästä eteenpäin ja toivottelivat hyviä jatkoja. Eilen oli taas lääkärikäynti, jossa puhuttiin miten tästä jatketaan eteenpäin. En odottanut saavani sytostaatteja, mutta niitä tulen kuitenkin saamaan. Harmi kun en silloin osannut kysyä millaista cocktailia tarkalleen, olisin voinut tutkia asiaa etukäteen, kiukutella, masentua, piristyä ja palata arkeen - kaikki jo ennen hoitojen alkamista! Saan myrkkyjä 4-6 kertaa, viiden päivän ajan neljän viikon välein. Melkoinen satsi siis. Tuo viiden päivän jakso tuli yllätyksenä. Olin kuvitellut että sytostaatteja tiputetaan yhtenä päivänä, jonka jälkeen on sitte taukoa ennen uutta satsia. Hieman hirvittää jo etukäteen miten paljon myrkkyä minuun ehditään pistää viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla joudun osastolle tuoksi viikoksi. Käytännön syistä, oloista ja kanyylista johtuen, joudun sinne varmaan muillakin kerroilla. Se ahdistaa ehkä eniten - ei se kärsiminen itsessään, vaan se että pitää kärsiä vieraassa paikassa. Ei saa edes oman kodin rauhassa potea.

Solunsalpaajien lisäksi tulen saamaan interferonia, ilmeisesti jo samaan aikaan sytojen kanssa, sekä niiden jälkeen itse piikitettynä vuoden tai pari. Jälleen olisin voinut kysyä että miten paljon interferonia saan ja tuleeko se tippana, vai pitääkö jo heti alusta pistää. Isoja (melanooman tapauksessa massiivisia) annoksia interferonia annettaisiin tippana, mutta pienempiä piikitetään vähän samaan tapaan kuin insuliinia, mutta vain muutamana päivää viikossa. Käsitykseni mukaan interferoni on ihmisen jotainjotainjotain, joka tehostaa immuunipuolustuksen toimintaa niin että se jaksaa taistella syöpäsoluja vastaan. Huomattavimpina sivuoirena on ehkä influenssankaltaista kuumeilua, väsymystä, kipuilua ja muuta kivaa. Muiden mahdollisten sivuoireiden lista on järkyttävän pitkä ja masentava, mutta yritän olla ajattelematta niitä. Nuo ovat joka tapauksessa yleisimpiä oireita, muista en jaksa vielä välittää. Interferonissa on se hyvä puoli, että siihen saattaa ajan myötä tottua ja oireet vähenevät.

Hoidot alkavat tammikuun lopussa. En odota niitä yhtään, mutta tällä hetkellä ei kauheasti ahdistakaan. Tuhersin vähän itkua siinä lääkärin pakeilla, mutta sekin johtui siitä, että tämä kaikki on niin kauhean turhauttavaa. Ensin elämä oli mallillaan, kaikki sujui niin kuin pitikin ja tein kaikkea mikä itselle tuntui mielekkäältä. Sairaalassa ramppaaminen ja nyt uusimpana sytostaatit ja niiden sivuvaikutukset määräävät mitä voi tai ei voi tehdä. En ehkä vihaa mitään muuta niin paljon kuin jonkun toisen ehdoilla elämistä.

Mutta näin, näillä eväillä eteenpäin. Lääkäri kysyi haluanko yrittää opiskelua samaan aikaan. Ensimmäinen sytosatsi sattuu keskelle kevään ensimmäisiä kursseja, mikä ei kuulostanut hyvältä. Kun siihen lisätään pelkäksi kouralliseksi huvenneet opintotukikuukaudet, joita en halua tuhlata puolikuntoisena näpertelyyn, jään vielä sairauslomalle tämänkin ajaksi. Elokuuhun asti.

Tällä hetkellä kaikki on kuitenkin vielä hyvin, ja aion keskittyä lomailuun tässä sädehoidon ja sytojen välissä.