Tuesday, August 14, 2012

Tyhmäpää

Olen viime aikoina taas etsinyt blogeja interferonihoitoon liittyen, ihmisten kokemuksia, mutta niitä löytyy melko vähän. Siinä tulin sitten miettineeksi, että olisi ehkä pitänyt kirjoittaa enemmän omista kokemuksistani, jotta jatkossa muilla olisi vertailukohtia omiin tuntemuksiinsa. No, olen käyttänyt interferonia nyt puolitoista vuotta ja bloggaillut melko vähän, eikä sille enää mahda mitään, mutta voisin kuitenkin näin myöhäänkin kirjoitella hieman tuntemuksistani.

Sanottakoon vaikka heti aluksi, että olen taas ajatellut lopettavani interferonin. Tajusin eilen uutta lääkepakettia avatessani, että resepti on tyhjä ja tämä viimeinen paketti loppuu ennen seuraavaa lääkärikäyntiäni. Mietin, että pitäisi soittaa osastolle ja pyytää uutta reseptiä, ja sitten tajusin, että voisin myös soittaa ja sanoa lopettavani interferonin. Viimeksi ajattelin samaa keväämmällä, kun podin jonkin aikaa itkuraivoahdistusta, mutta nyt ei ole kyse siitä. En voisi mitenkään sanoa olevani masentunut, mutta toisaalta olen viime aikoina törmännyt vihjeisiin, että masennus ei välttämättä oireile ahdistuksena, vaan että myös haluttomuus tehdä yhtään mitään, kaikenlainen motivaation puute ja henkinen tyhjyys voisivat olla masennuksen oireita.

Ja niitähän minulla on. Fyysisesti olen kunnossa. Ei ole mitään vaivoja, ei kipuilua, kroppa jaksaa kyllä liikkua ja tehdä, mutta mieli ei. Olen ajatellut paljon kaikkea mitä pitäisi tehdä, vaikka jotain niinkin yksinkertaista kuin käydä kävelyllä, tai vaikkapa blogata mistä tahansa aiheesta, mikä on ennen ollut mielekästä tekemistä, mutta en vain jaksa vaivautua. En jaksa kiinnostua edes tarinoiden kirjoittamisesta, joka oli ennen lempiharrastukseni ja josta jaksoin aina innostua. Joskus ajattelen, että voisin lukea jotakin romaania tai katsoa elokuvan tai vaikka pelata jotakin peliä, mutta en koskaan saa aikaiseksi. Päivät kuluvat nettiä selatessa ja pakolliset askareet hoitaessa, ja ne kuluvat liian nopeasti, jotta ehtisin tekemään mitään, tai edes haluamaan tehdä. Minulla ei vain ole motivaatiota eikä henkistä jaksamista tehdä yhtään mitään. Fyysisesti jaksaisin kyllä, en ole väsynyt, vaikka olen kyllä huomannut, että tarvitsen aivan tuhottomasti unta nykyään ja herääminen on aina vaikeaa. Olen vain lakannut haluamasta ja tuntemasta yhtään mitään.

Tietysti, jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, oloni aaltoilevat. Toisinaan tunnen ihan pienen pilkahduksen intoa jostakin asiasta, ja jaksan puuhastella pari päivää, mutta sitten vajoan taas tyhjyyteen. Siksikin on ollut vaikea huomata, ettei kaikki ole ihan kotona. Silloin kun tulee hyvä hetki, jolloin jaksan kiinnostua ja tehdä, on helppo unohtaa miltä tuntui silloin, kun mikään ei sujunut.

Tällä hetkellä olen vaiheessa, jossa olen rahatilanteeni suhteen melko tyhjän päällä, ja tuntuu että jotain pitäisi tehdä. Olen loppuvaiheessa maisteriopintojeni suhteen, jäljellä enää muutama kurssi ja sitten gradu, mutta olen jo käyttänyt kaiken opintotukeni. Voisin hakea lisäaikaa sen perusteella, että opintoni ovat lykkääntyneet / hidastuneet sairastamisen takia ja koska olen graduvaiheessa, mutta sitä varten pitäisi seuraavan puolen vuoden aikana edistyä opinnoissa. Koska olen näin loppuvaiheessa, minun pitäisi kuitenkin käydä maisterikursseja, jotka eivät varsinaisesti ole vaikeampia, mutta vaativat paljon tieteellisen tekstin lukemista ja tajuamista ja siitä kirjoittamista. Gradu on tietenkin oma peikkonsa, jonka ajatteleminenkin ahdistaa. Ei ehkä muuten, mutta sen takia, että aivotoimintani tuntuu olemattomalta tällä hetkellä. Minusta tuntuu oikeasti, että olen tyhmistynyt rajusti parin viime vuoden aikana, ja nykyään kaikki on niin paljon vaikeampaa kuin ennen.

Haluaisin suorittaa opintoni loppuun, mutta lähinnä vain sen takia, että olen näin lähellä valmistumista. Tämä olisi vain puolen vuoden keikka, jos pystyisin opiskelemaan normaaliin tahtiin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä ja lukea tenttiin muutaman viime viikon ajan. Muutaman, kun yleensä selvisin tenttiinluvusta enintään kahdessa viikossa. Tein yhden tentin viime keväänä, ja silloin lukeminen sujui vielä suhteellisen hyvin. Nyt tuntuu kuin olisin äkkiä kehittänyt jonkinlaisen lukihäiriön. Sanat vilisevät silmissä, enkä ymmärrä lukemastani mitään. Joudun tavaamaan jokaisen sanan erikseen ja lukemaan lauseet useamman kerran enkä siltikään tiedä mistä puhutaan. Ajatukseni harhailevat missä sattuu, enkä pysty keskittymään lainkaan. Tämä ei ole minulle normaalia. Tämän ei kuulu olla näin vaikeaa.

Tietysti olen miettinyt myös, että johtuisivatko tuntemukseni kilpirauhasvaivoistani. Olen veivannut lääkityksen määrää aavistuksen kesän aikana, kokeillut hieman isompaa annostusta, ja nyt hieman pienempää. Ei suurempaa vaikutusta, paitsi että isommalla annoksella tunsin kyllä oloni terävämmäksi, mutta en välttämättä hyvällä tavalla. Silloinkin jaksoin fyysisesti tehdä ja olla menossa, mutta pääni oli aivan lukossa. Ajatukset harhailivat missä sattuu, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Tämä on todella vaikeaa, koska kaksi asiaa, joita tahtoisin ja pitäisi tehdä, ovat kirjoittaminen ja opiskeleminen. Kumpikin vaatii motivaatiota ja keskittymistä, joista minulla ei tunnu nyt olevan kumpaakaan. Muistan elävästi, miten paljon halusin aiemmin kirjoittaa ja miten paljon pidin siitä, mutta nyt tuntuu että olen vain lakannut välittämästä kaikesta. Millään ei ole mitään väliä. Tuntuu että olen menettänyt jotain ja pelkään etten saa sitä enää koskaan takaisin.

Ahdistavaa on myös se, etten osaa selittää olojani muille ihmisille, koska päällepäin minusta ei huomaa mitään vikaa. Ehkä sen, että olen hieman hidas päästäni. Unohdan kesken lauseen, mitä olin sanomassa, ja toisinaan pälätän siitä huolimatta, enkä tiedä onko missään sanomassani mitään järkeä. On vaikea kertoa muille, miten tyhjäksi itseni tunnen. Pelkään heidän sanovat, että otat nyt vain itseäsi niskasta kiinni ja lakkaat laiskottelemasta, ja pelkään että se on totta. Mutta kun ryhdistäydyn ja yritän, tuntuu silti etten pääse mihinkään. Olen uupunut, en fyysisesti väsynyt, mutta henkisesti lopussa. Tuntuu että pää on täynnä kohinaa ja että otsalohko on kirjaimellisesti täynnä vanua, eikä päässä tapahdu yhtään mitään. En välitä mistään, en innostu mistään. Olen vain olemassa, mutta en todella elä. Enkä oikeasti välitä siitäkään.

Jotenkin minun on silti vaikea mieltää tällaisia henkisiä oireita todellisiksi. Olisi eri asia, jos minussa olisi fyysisesti jotakin vialla, silloinhan olisi selvää, että minua vaivaa jokin. Silloin, kun sattuu, tietää selvästi, että jotain on vialla, mutta entä silloin kun ei tunnu yhtään mitään tai miltään? Tiedän että olen muuttunut. Sisäinen oloni ja maailmankuvani ei enää vastaa todellisuutta, sitä miten asioiden pitäisi olla. Kaikki tuntuu tavallista vaikeammalta ja suuremmalta, kun taas minä olen vain pieni ja tyhmä ja täysin voimaton.

Tiedän tai toivon, että oloni paranisi, jos lopettaisin interferonin, mutta koska oireeni ovat vain epämääräisiä tuntemuksia, on vaikea lopettaa tähän. On niin helppo sanoa, että “vain kerran vielä”, kun lääkkeen ottamisesta ei kuitenkaan seuraa mitään välitöntä ja konkreettista pahaa oloa tai kipua. Tavallaan tuntuu myös siltä kuin toivoisin tai odottaisin saavani jonkinlaisen palkinnon, jos vain jaksan sietää tätä ihan loppuun asti, vielä puoli vuotta, vaikka järjellä tiedän kyllä, ettei sellaista tule. Ja ajattelen sitäkin, että mitä jos melanooma tulee takaisin sen jälkeen, kun lopetin tämän kuurin kesken, ajattelenko sitten, että olisi pitänyt jaksaa jatkaa? Mutta toisaalta en tiedä jaksanko tai voinko jatkaa tällaista päivien läpi kellumista, pystymättä tekemään mitään. Ja muistan, että olen jo käyttänyt interferonia puolitoista vuotta, mikä on kai enemmän kuin useimmat ja siksi ihan hyvä. Ja ettei kukaan tuomitsisi minua lopettamisesta, ellen sitten minä itse.

Viimeistä pakettia on vielä yhdeksän pistosta jäljellä, ja ehkä käytän ne loppuun, ehkä en, mutta ainakin harkitsen lopettamista vakavasti. Tiedän kuitenkin muiden kokemuksista, että olojen normalisoituminenkin interferonin jälkeen ottaa aikansa.

Tästäpä tuli yllättävän koherentti (ja pitkä, pahoittelen) postaus ottaen huomioon, miten höttöiseltä pää taas tuntuu. Kirjoittamiseen tosin meni pari tuntia, mutta onnistuin. Tämä saa minut taas epäilemään tuntemuksiani.

Sunday, May 13, 2012

Kaikki hyvin taas

Huhtikuun alussa oli sellainen parin viikon aika, jollin kävin ihan pohjilla. En jaksanut mitään, mikään ei huvittanut eikä kiinnostanut, kaikki tuntui mahdottoman valjulta ja turhalta. Masennus tuntuu siltä kuin mikään maailmassa ei tulisi enää koskaan olemaan hyvin. Kuin kaikki olisi ikuisesti harmaata ja yhdentekevää, eikä sille mahda mitään. Se on ehkä pahinta - se tunne, ettei mahda ololle mitään ja usko, ettei kukaan muukaan voi auttaa.

Olin jo päättänyt soittaa lääkärille ja lopettaa interferonin, kun oloni alkoi kohentua. En tiedä miten tai miksi, mutta pikkuhiljaa alkoi vain helpottaa. Päätin odottaa viikon ja katsoa miltä sitten tuntuu. Sen jälkeen päätin odottaa seuraavaan seurantakertaan asti. Keksin tekemistä, mistä jaksoin innostua, ja muutaman viimeisen viikon aikana olen jo tuntenut oloni todella hyväksi ja selkeäksi. Olen jaksanut tehdä asioita tavalliseen tapaan, sekä askareita että kivoja asioita, ja tunnen itseni jotakuinkin eläväksi ihmiseksi.

Pari viikkoa sitten kävin taas kaulan ultraäänessä, ja viime tiistaina kävin lääkärin vastaanotolla kuulemassa tuloksia. Kuvauksissa ei näkynyt mitään mainittavan arvoista, ja verikokeen tulokset olivat myös hyvät (TSH 0,06 ja T4v 20). Kerroin lääkärille oloistani, ja hän sanoi sen varmaankin johtuneen interferonista. Koska oloni on kuitenkin tällä hetkellä taas ihan hyvä, päätin jatkaa interferonia vielä toistaiseksi. Alun perinhän minulle sanottiin, että käyttäisin sitä 1-2 vuotta, ja nyt olen käyttänyt sitä vuoden, mikä lääkärin mielestä on ihan hyvä aika. Monet saavat kuulemma mahdottomia oireita ja jättävät hoidon kesken jo muutaman kuukauden jälkeen, eivätkä useimmat jaksa kahta vuotta. Tämä on siis jo hyvä saavutus.

Koska muuta raportoitavaa ei juurikaan ollut, ja oloni on tällä hetkellä hyvä, päätimme että seuraava seurantakäynti on syyskuussa. Jos oloissa tapahtuu jotakin muutosta kesän aikana, soittelen sitten osastolle. Aiemmasta oppineena yritän muistaa tehdä juuri niin. Viimeksi kesti melko kauan ennen kuin tajusin itse, miten ankea olo minulla todella oli. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä normaali tuntuu. Sen unohtaa yllättävän nopeasti.

Joka tapauksessa, tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen. Muutaman viimeisen päivän täällä on satanut enemmän ja vähemmän kovaa, kuuroittain, ja ilma on ollut trooppisen kosteaa. Puut ja pensaat ovat puhjenneet silmuille yhtäkkiä ja kaikki näyttää vihertyvän silmissä. Odotan innolla kesää, helteitä ja ukonilmoja, ja toivon että vointi jatkuu hyvänä :)

Tuesday, April 10, 2012

Henkinen ummetus

Huh huh. Viime viikonloppu oli epävakaa. Olo oli itkettävän huono, enkä mitenkään osannut kertoa, mikä minua oikeastaan vaivasi. Oli vain paha mieli. Todella paha mieli. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Muutaman päivän pohtimisen päätteeksi keksin tänään kuvauksen ololleni. Henkinen ummetus.

Tavallisesti kaikki toimii hyvin. Hommat hoituvat, asiat sujuvat, kivojen juttujen tekeminen on kivaa ja innostavaa ja ikävämpienkin tekeminen hoituu kiitettävästi. En vatvo turhia asioita, teen vain mitä tekee mieli tehdä ja etenen perstuntumalla. Hommat hoituvat lähes itsestään.

Mutta auta armias, millaista pakerrusta on tiedossa, kun iskee henkinen ummetus. Koko kroppa ja pää on jumissa. Mitään ei saa tehtyä, vaikka miten yrittäisi. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, ja koko ajan on paha olo ja mieli, koska ei saa mitään tehtyä. Pienimpienkin hommien hoitaminen on kauhean pingertämisen takana.

Tämä olo jatkuu vieläkin. Olen tukossa, pää on jumissa. Yritän ajatella ja päässä vain suhisee. Ainoa positiivinen asia on se, että ainakin kädet osaavat vielä kirjoittaa, vaikka pää ei osaa ajatella. En ymmärrä miten, mutta hyvä kai että jokin osa vielä toimii.

En tiedä mistä tämä johtuu. Talvesta? Keväästä? Lääkkeistä? Puutoksista? Kaiken tapahtuneen (vihdoin) laukaisemasta ahdistuksesta? Sen kuitenkin tiedän, että tarvitsisin olon hoitamiseen, ummetuksen vastapainoksi, henkistä laksatiivia. Sellaista vaan ei taida saada apteekista.

Harkitsin jo, että lopettaisin interferonin tähän. En kestä tällaista oloa, etten jaksa tehdä mitään, henkisesti. Fyysisesti kyllä jaksaisin, mutta mieli ja keho eivät tee nyt yhteistyötä. En jaksa innostua mistään, en jaksa kiinnostua mistään, mikään ei oikeastaan ole kivaa. Tai no, jos jostain olen nauttinut viime aikoina sen vähän mitä pystyn, niin lukemisesta. Yleensä saamattomuuteeni on auttanut se, että alan vain tehdä rohkeasti, ja into syntyy itsestään samalla kun hommia tekee. Nyt ei auta sekään. Kaikki on valjua alusta loppuun.

Tällä hetkellä olo ei ole yhtä paha kuin viikonloppuna. Enemmänkin vain yhdentekevä. Kaikki on sameaa ja harmaata, sellaista tiskivettä, mutta aiempaan verrattuna olo on ihan siedettävä. Silti, voi olla etten jatka interferonia enää kauan. En tiedä johtuuko oloni siitä, mutta ei sitä voi järkevästi selvittääkään.

Pitää miettiä, mitä teen, seurailla oloja. Seuraavat verikokeeni ja kuvaukset ovat toukokuun ensimmäisinä päivinä, kolmen viikon päästä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että jaksan kyllä sinne asti, mutta jos viikonloppuinen romahdus toistuu, harkitsen uudelleen.

Monday, March 12, 2012

Harmaata

Pahoittelen päivättämättömyyttä. Mulla on omituinen olo. En sanoisi että  väsynyt, mutta jos täytyisi jotenkin kuvailla niin lattea. Harmaa. Sellainen  yhdentekevä. On hirveän vaikea saada mitään aloitettua, ja muiden asioiden  muassa olen lykännyt bloggaamistakin näin kauan.

Mitään erityisempiä uutisia ei kuitenkaan ole. Kiitos kaikille, jotka ovat  kyselleet miten menee. Ihan hienosti menee, tuota saamattomuusoloa lukuun  ottamatta :) Kävin kuvauksissa tammikuun lopulla, ja siellä otettiin taas  näytettä siitä kaulan pienestä imusolmukkeesta. Näytteessä ei näkynyt mitään  erikoista ja päädyttiin siihen, että seuraillaan kaulaa tavalliseen tapaan ja  palataan asiaan, jos jokin näyttää muuttuvan. Samoin verikokeet ja kaikki muut  näyttivät normaaleilta, eli melko tapahtumaköyhä seuranta, mikä on tietenkin  hyviä uutisia! Seuraavan kerran pääsen kuvattavaksi vasta toukokuun alussa.

Ainoa ongelmani tällä hetkellä on juuri tuo olo. Saan kyllä hommia hoidettua,  jos oikein yritän, mutta aloitekyky on lähellä nollaa, ja vaatii todellista  ponnistelua oikein ryhtyä mihinkään. Mikään ei myöskään huvita, enkä jaksa  innostua mistään. Jos saisin päättää ihan vapaasti, mitä tehdä, katsoisin  varmaan TVtä kaikki päivät, vaikka olenkin sitä mieltä, että sieltä ei tule  mitään. Katsoisin silti. Enkä oikeastaan katsoisikaan, tuijottaisin vain.

Jotain hommia olen kuitenkin saanut hoidettua, eli en ole ihan kauheaan  masennukseen vajoamassa. Olen sellainen ihminen että tykkäisin saada tehtyä  asioita. Kirjoitan mielelläni ja kamalinta elämässä on sellainen hetki,  jolloin tuntuu ettei pää toimi lainkaan, ettei ajatuksia kerta kaikkiaan ole,  ja sitten en saa mitään kirjoitettuakin. Se masentaa. Onneksi sellaisia oloja  on kuitenkin ollut todella harvoin.

Olen miettinyt mistä tuo lattea olo johtuisi. Ensin ajattelin, että se voisi  olla jokin kilpirauhasjuttu. Sitten ajattelin että talvi masensi hieman, kuten  aina. Ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että se saattaa ehkä johtua  interferonista. Siitä en olekaan täällä kauheasti puhunut, koska ei ole ollut  mitään sanottavaa. En ole saanut siitä mitään huomattavia sivuvaikutuksia,  vaikka lääkepaketin mahdollisten oireiden lista on melkein puoli metriä pitkä.  Mutta olen ajatellut, että ehkä tämä johtuisi kuitenkin siitä.

Luin hieman Interferon experience -blogia, jossa eräs mies kertoi  kokemuksistaan interferonihoidon suhteen. Hän pisti sitä kolme kertaa  viikossa, kuten minäkin, ja kertoi toisinaan oloistaan. Ilmeisestikin hän sai  aineesta hieman vahvempia oireita kuin minä, mutta hän myös puhui  jonkinlaisesta henkisestä uuvahtamisesta, eli siitä kun mitään ei saa  aikaiseksi, vaikka niin kauheasti haluaisi. Tämä on oireena mulla jotenkin  vaikea. En osaa lääkärillekään sanoa, että kun olo on nyt niin tyhjä. Se  tuntuu tekosyyltä. Jokin mussa vaan sanoo, että lakkaa kitisemästä, ota  itseäsi niskasta kiinni ja hoida hommat. Mutta ei se ihan niin helppoa ole.

Varsinaista haittaa tästä olosta ei ole muuten kuin siinä, että en ole edennyt  opiskeluissani juuri yhtään tänä lukuvuonna. En ole todellakaan jaksanut tehdä  mitään gradujuttuja, vaikka olen lykännyt niitä jo ties miten kauan, ja se  alkaa rassata hieman. En oikein osaa käydä siihen käsiksikään. On niin  käsittämättömän tyhmä olo, sanoisinko, tuntuu jo etukäteen etten tajua mistään  mitään.

Tällä hetkellä pitäisi interferonia pistää vielä vuosi ja ehkä vähän päälle,  mutta pitää seurailla oloja ja tehdä sen mukaan. Interferoni ei kuitenkaan ole  mikään ihmelääke (mikäpä olisi) joka 100% varmuudella pitäisi melanooman pois  lopullisesti. En muista tarkkoja lukuja, mutta todennäköisyys sille, että  interferoni auttaisi tuhoamaan melanooman kokonaan on todella pieni, joten jos olot huononevat tai eivät parane, saatan hyvinkin harkita sen lopettamista.

Mutta tulipahan taas turistua. Ei mulla oikeasti niin kauhean huonosti mene, haluaisin vaan olla vähän pirteämpi ja jaksavampi ja innostuneempi ihminen. Tällä hetkellä ihan kaikki tuntuu niin kamalan yhdentekevältä. Toivotaan että kesää kohden helpottaa.

Friday, December 16, 2011

Seurannan tuloksia

Kävin eilen lääkärillä kuulemassa viime viikon tuloksia. Patologi oli kerennyt antamaan kaulan imusolmukkeesta sellaista palautetta, että kunnon näytettä ei ollut saatu, eikä siitä voitu sanoa mitään. Päätettiin, että menen tammikuun lopulla uudelleen kaulan ultraan, jossa otetaan uusi näyte, mikäli tuossa imusolmukkeessa ei ole tapahtunut muutosta parempaan. Solmuke on kooltaan normaalin rajoissa, mutta ultran tekijä oli sanonut sen olevan tavallista pyöreämpi sekä niukkakaikuisempi, mikä ilmeisesti tarkoittaa epäilyttävää. Mitään ei kuitenkaan voi sanoa varmasti ennen kuin on saatu otettua kunnon näyte. Samalla käynnillä tammikuussa ultrataan sitten myös vatsaa ja otetaan keuhkokuvat.

Ikävää tietysti, ettei näytteestä saanut mitään selvää. On aina vähän turhauttavaa odotella vastauksia tuollaisista asioista, mutta toisaalta ainakaan ei tullut huonoja uutisia. Nyt kerkeän juhlimaan joulut ja uudet vuodet pois alta ennen kuin pääsen taas jännittämään. Viime joulukin kyllä taisi sujua ihan mukavasti, vaikka totta puhuen en muista siitä kauheasti. Kävin silloin vielä sädehoidossa ja nyt ajatellen koko viime talvi ja kevät hoitoineen tuntuu jotenkin omituisella tavalla irralliselta. En oikein osaa tajuta, että tämä kaikki on oikeasti tapahtunut minulle, enkä vaikka vain lukenut tätä jostain kirjasta. Mutta jos tänä jouluna olisin virkeämpi :)

Verikokeiden tulokset olivat enimmäkseen ihan hyvät. Valkosolujen määrä on hieman laskenut viimeisestä, mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Samoin hemoglobiini oli 111, mutta se on minulla aina ollut matalahko. Yllätyn enemmän aina silloin harvoin, kun se oikeasti on viitearvojen sisällä.

Kilpirauhasarvot puolestaan ovat menneet taas toiseen laitaan. TSH oli 0.2,  eli todella matala, vaikka ei aivan niin matala kuin syksyn alussa, jolloin epäiltiin liikatoimintaa. T3v puolestaan oli 4.4 eli noussut hieman  edellisestä mittauksesta. Mitään erityisempiä oloja mulla ei ole ollut, paitsi että olen ollut melko pirteä. Siinä itsessään ei ole mitään häiritsevää,  tietenkään, mutta valvon nykyään helposti puoleen yöhön, ja nukahtaminen  kestää ikuisuuden vaikka väsyttäisikin. Viime yönä taisin nukahtaa vasta kolmen maissa, vaikka makasin sängyssä kahdestatoista asti. Väsytti sen verran, etten jaksanut tehdä muuta kuin odottaa unta, mutta ajatukset sinkoilivat minne sattuu, enkä mitenkään pystynyt rauhoittumaan niin, että olisin nukahtanut.

Keskiyöhön valvominen ei kuulosta mitenkään ihmeelliseltä, mutta olen koko syksyn ollut melko väsyksissä ja käynyt nukkumaan varhain, pahimmillaan yhdeksän aikaan, joten valvominen tuntuu oudolta. Totaaliväsymys yhdeksän aikaan ei kyllä sekään ole mieleen. Parasta olisi, että jossain vaiheessa normaalimittaisen päivän päätteeksi alkaisi nukuttaa ja saisi helposti unta. Mainitsin asiasta lääkärille ja päätettiin, että kokeilen ottaa tyroksiinia puolitoista tablettia joka toinen päivä, ja välipäivinä yhden kokonaisen. Tähän asti olen ottanut puoltatoista joka päivä.

On kyllä kiva olla hereillä ja pirteä koko syksyn kestäneen väsytyksen jälkeen, mutta toisaalta olo ei ole ollut mitenkään kauhean skarppi. Olo tuntuu jotenkin kahtia haljenneelta. Kroppa jaksaa, mutta pää ei toimi. Tai  kuten sanoin äidille: puhua papatan koko ajan, mutta en itse tiedä mitä puhun.

Mutta, toivotaan että olo tästä tasaantuu, että jaksan olla pirteä ja että aivotoimintakin vielä käynnistyy jossain vaiheessa. Ja hyvää joulua sekä parempaa uutta vuotta kaikille lukijoille ja paikan päälle sattumalta eksyneille. Syökää mässyä ja laiskotelkaa niin kuin minä!

Thursday, December 08, 2011

Toinen seuranta

Kävin pari viikkoa sitten verikokeissa kilpirauhasen takia ja niistä selvisi, että kiitos tyroksiinilääkityksen, arvoni ovat taas viiterajojen sisällä. Eilen kävin sitten uudelleen verikokeissa melanooman toisen seurantakerran puolesta, ja iltapäivällä menin vielä sairaalalle kaulan ultraääneen.

Kuvauksissa on aina jännittävää, kun tapahtuu jotain, mitä ei muista edelliseltä käyntikerralta. Viimeksi huomautettiin, että kilpirauhasessa oli jotain outoa, ja tällä kertaa ihmettelin miksi myös toista poskeani ultrattiin. Samaiselta puolelta löydettiin sitten kaulaltani jokin tavallista isompi imusolmuke jostakin korvan ja leuan väliseltä alueelta. Ei mitään sormiintuntuvaa, mutta jotain ultrassa näkyvää kuitenkin ja tarpeeksi isoa näytteenottoa varten.

Neulanäytteen otto huolestutti hieman, koska vaikka se ei varsinaisesti satu, se tuntuu todella inhottavalta. Ajatus neulan työntämisestä kaulaan ei myöskään ole kauhean mukava. Viimeksi multa otettiin ohutneulanäytteet kaulasta viime vuonna ennen leikkausta, ja niistä se melanoomadiagnoosi viimein selvisi. Silloinkaan näytteenotto ei sattunut neulan nipistystä huolimatta, mutta näytteenottokohdassa tuntui inhottavasti painetta, ja tunne jäi häilymään loppupäiväksi.

Tällä kertaa näyttenotto ei tuntunut ihan yhtä ikävältä, eikä mitään outoja tuntemuksia jäänyt, mutta pari kertaa neula nipisti todella häijysti. Muuten ei niin väliä, en ole onnistunut kehittämään mitään neulakammoa kaikesta pistelystä huolimatta, mutta pelkään aina, että hätkähdän sitä tunnetta ja neula menee sitten minne sattuu. Niin ei kuitenkaan käynyt ja kovalla ronkkimisella (yääh) saatiin imusolmukkeesta jonkinlainen näyte, joskin melko epämääräinen sellainen. Jää patologin tehtäväksi sanoa onko näytteestä mihinkään, ja jos ei, niin sitten solmuketta seuraillaan ja mahdollisesti se poistetaan, jos jotain epäilyttävää huomataan.

Mutta ei siitä enempää tällä kertaa. Ensi viikon torstaina käyn jälleen lääkärin vastaanotolla kuulemassa tuloksia verikokeista ja ultrasta yleisesti. Patologin lausunnon otetusta näytteestä saa ehkä parhaimmillaan parin viikon sisällä, joten siitä tuskin tulen kuulemaan mitään. En kyllä odota muuta kuin hyviä uutisia, mutta sen näkee sitten. Sen verran sain kuulla eilen, että viime syyskuussa näkyneiden pienten imusolmukkeiden määrä oli vähentynyt huomattavasti, eli niissä ei ainakaan sitten ollut mitään erikoista. Olin jo unohtanut koko asian, mutta hyvä näin :)

Sunday, October 30, 2011

Sisäinen nukutuskello

Kyllä mua nyt vähän alkaa kyrsiä tämä, että jotkut ihmiset jaksaa mennä viipottaa, miten sattuu ja voi vetää perskännit joka perjantai ja syödä mitä kuraa lystää ilman mitään seurauksia. Yritän syödä hyvin ja nukkua hyvin jne. ja maailma kiittää sillä, että koko kroppa leviää käsiin ennen kolmea kymppiä. Eilen jäi humputtelut väliin sen takia, että tiesin sen venyvän aamuyölle ja tiesin, että 18 jälkeen alan vajota uneen ja klo 21 tila lähentelee jo koomaa. Ei mitään mahiksia olla pystyssä samaan tahtiin muiden kanssa.

Muutamana viime päivänä olen mennyt nukkumaan viimeistään 21:30 koska en kerta kaikkiaan jaksa pysytellä hereillä sitä kauempaa (ja tämä vaikka nukun päikäkrit, mikä viimeksi kuului tapoihini vain sytojen aikaan). Oon yrittänyt pitkitellä sitä, koska joka tapauksessa herään melkein kellontarkkaan 3:30 ties minkä takia. Olo muuttuu kuitenkin aivan erityisen surkeaksi, mitä väsyneemmäksi tulen, päässä vaan suhisee ja oksettaakin vielä. Aamuyöllä sitten oleillaan sängyssä kuuteen asti, mikä on ehdoton varhaisin aika, milloin suostun nousemaan.

Oon kyllä harkinnut sitäkin, että pomppaisin pystyyn sillon yöllä, kun herään ja jatkaisin siitä normaalisti eteenpäin ja katsoisin mitä tapahtuu. Periaatteessa sille ei ole mitään estettä, kun olen opiskelija, mutta toisaalta en haluaisi sekoittaa unirytmiä mitenkään ihmeellisesti. Siitä tulee sitten ongelmia, jos nukun ja heräilen miten sattuu ja tulee jotain aikataulujuttuja, esim. kilpparitestit pitäisi ottaa mahdollisimman pian heräämisen jälkeen. No, mikäköhän labra täällä on auki klo 4. Nukkuminen ei ole koskaan ollut mulle vaikeaa, eikä ajatus sellaisesta kiehdo yhtään. Mutta ahdistus ei kuulu mun elämään, joten ehkä sinnittelen näin ja seuraillaan vaikuttavatko ne kilpparilääkkeet mitenkään.

En suosittele terveellistä elämää kenellekään, vetäkää vaan viinaa jos mieli tekee ja syökää pikaruokaa niin paljon kun sielu sietää. Ihan turha yrittää rimpuilla, koska jos tauti on tullakseen, se kyllä tulee, teki mitä teki. Parempi yrittää ehtiä tehä kaikki kiva sillon, kun vielä jaksaa. (Saattaa olla sarkasmia.)