Huh huh. Viime viikonloppu oli epävakaa. Olo oli itkettävän huono, enkä mitenkään osannut kertoa, mikä minua oikeastaan vaivasi. Oli vain paha mieli. Todella paha mieli. Kaikki tuntui kaatuvan päälle. Muutaman päivän pohtimisen päätteeksi keksin tänään kuvauksen ololleni. Henkinen ummetus.
Tavallisesti kaikki toimii hyvin. Hommat hoituvat, asiat sujuvat, kivojen juttujen tekeminen on kivaa ja innostavaa ja ikävämpienkin tekeminen hoituu kiitettävästi. En vatvo turhia asioita, teen vain mitä tekee mieli tehdä ja etenen perstuntumalla. Hommat hoituvat lähes itsestään.
Mutta auta armias, millaista pakerrusta on tiedossa, kun iskee henkinen ummetus. Koko kroppa ja pää on jumissa. Mitään ei saa tehtyä, vaikka miten yrittäisi. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, ja koko ajan on paha olo ja mieli, koska ei saa mitään tehtyä. Pienimpienkin hommien hoitaminen on kauhean pingertämisen takana.
Tämä olo jatkuu vieläkin. Olen tukossa, pää on jumissa. Yritän ajatella ja päässä vain suhisee. Ainoa positiivinen asia on se, että ainakin kädet osaavat vielä kirjoittaa, vaikka pää ei osaa ajatella. En ymmärrä miten, mutta hyvä kai että jokin osa vielä toimii.
En tiedä mistä tämä johtuu. Talvesta? Keväästä? Lääkkeistä? Puutoksista? Kaiken tapahtuneen (vihdoin) laukaisemasta ahdistuksesta? Sen kuitenkin tiedän, että tarvitsisin olon hoitamiseen, ummetuksen vastapainoksi, henkistä laksatiivia. Sellaista vaan ei taida saada apteekista.
Harkitsin jo, että lopettaisin interferonin tähän. En kestä tällaista oloa, etten jaksa tehdä mitään, henkisesti. Fyysisesti kyllä jaksaisin, mutta mieli ja keho eivät tee nyt yhteistyötä. En jaksa innostua mistään, en jaksa kiinnostua mistään, mikään ei oikeastaan ole kivaa. Tai no, jos jostain olen nauttinut viime aikoina sen vähän mitä pystyn, niin lukemisesta. Yleensä saamattomuuteeni on auttanut se, että alan vain tehdä rohkeasti, ja into syntyy itsestään samalla kun hommia tekee. Nyt ei auta sekään. Kaikki on valjua alusta loppuun.
Tällä hetkellä olo ei ole yhtä paha kuin viikonloppuna. Enemmänkin vain yhdentekevä. Kaikki on sameaa ja harmaata, sellaista tiskivettä, mutta aiempaan verrattuna olo on ihan siedettävä. Silti, voi olla etten jatka interferonia enää kauan. En tiedä johtuuko oloni siitä, mutta ei sitä voi järkevästi selvittääkään.
Pitää miettiä, mitä teen, seurailla oloja. Seuraavat verikokeeni ja kuvaukset ovat toukokuun ensimmäisinä päivinä, kolmen viikon päästä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että jaksan kyllä sinne asti, mutta jos viikonloppuinen romahdus toistuu, harkitsen uudelleen.
Ikävää, jos olosi on noin masentunnut. Johtuisikohan se siitä interferonista ainakin osittain. Vaikka en tiedä lääkkeestä mitään, niin jos se kuitenkin auttaa en luopuisi siitä. Ehkä sen kanssa oppii elämään.Sinuna en ottaisi stressiä jostain gradusta tai töistä. Minusta sinulla on täysi oikeus keskittyä itsesi hoitamiseen, ja siihen että teet sitä missä tuntuu olevan jotain mieltä. Ehkä olet muuttunut ihmisenä myös arvoitasi sairauden myötä. Anteeksi lässytykseni. Toivon sinulle vain kaikkea hyvää.
ReplyDeleteInterferoni on jännää ainetta. Parhaimmillaan sen pitäisi auttaa omaa elimistöä tuhoamaan kaikki syöpäsolut kropasta, tai ainakin lykkäämään taudin uusiutumista. Käsittääkseni toimimisprosentti on kuitenkin todella pieni, ja tutkimustulokset lääkkeen tehosta ovat ristiriitaisia. Tämä on siis vähän sellainen "jos et veikkaa, et voi voittaa" -juttu, mutta suurin osa veikkaajista ei kuitenkaan voita. Tämän takia olenkin viime aikoina miettinyt, onko tämä vaivan arvoista.
DeleteViimeisen viikon ajan olo on kuitenkin ollut vähän parempi, joten en ole vielä päättänyt, miten kauan jatkan interferonilla :) Kiitos kommentista ja hyvää kevättä sinnekin!
Oi, löysin blogisi tänään ja pikaluin sen läpi. Itselläni loppui elokuussa vuoden pituinen interferoni-helvetti. Etenkin näin jälkeen päin ymmärrän, kuinka sumussa sen vuoden kuljin. Jatkuvaa väsymystä ja mulla oireetkin olivat usein pahoja, sitä kuumetärinää ym. Omalla kohdallani oli vaan pakko jaksaa ja toimia, kun on kolme pientä lasta, nyt 2, 4 ja 6 -vuotiaat. Onneksi oli apujoukotkin.
ReplyDeleteSairastuin melanoomaan keskimmäisen lapsen ollessa 3 kk, mutta se meni "säikähdyksellä" ohi. Melanooma uusiutui odotteassani kolmatta lastamme, oli levinnyt soliskuopan imusolmukkeisiin ja minullekin tehtiin kaulan oikean puolen imusolmukkeiden tyhjennysleikkaus. Se oli rankkaa aikaa se, vauva oli sairaalassa mukana, vain 2 viikon ikäinen ressukka ja isommat lapset = 2 ja 4 olivat suruissaan, kun äiti on pipi...
Minulla leikkauksestä oikean käden toiminta häiriintyi ja kävin vuoden fysioterapiassa sitä kuntouttamassa. Ja edelleen kaulan tunnottomuus ja arven kiristys vaivaavat , eikö sulla?
Tosi sekava selostus näin väsyneenä, mutta toivon todella sulle jaksamista! Itsellä tuntuu siltä, että tulee kausia, kun haluan unohtaa sen kaiken pahan ja s y ö v ä n. Ja sitten yhä välillä on tarvetta läpikäydä niitä kokemuksia ja joo, surrakin ja säälitellä. Mutta oikeasti nautin kyllä elämästä ja perheestäni joka solullani.
Aurinkoa kevääseen, koita jaksaa! <3
Triplamama
Moi ja kiitos kommentista. Viimeinen viikko on sujunut vähän paremmissa merkeissä. Vieläkään olo ei ole aivan normaali, sellainen minkä muistan ajalta ennen näitä kaikkia hoitoja, mutta vähän on sentään parannusta aiempaan!
DeleteMulle on tässä interferonihoidon aikaan ollut erityisen hankalaa se, että on vaan epämääräisesti erilainen olo. Ei varsinaisesti väsytä, mutta olo on haluton ja nuiva. Päivät voisi makoilla seinää katsellen, enkä välittäisi yhtään. Mitään ei tee mieli tehdä. Mistään en välitä. Mikään ei ole kivaa, eivät edes sellaiset asiat, joista ennen nautin. Silloinkin, kun olo on hyvä ja viitsii puuhastella kaikkea, tuntuu siltä että päässä on jotain vikaa. Ajatukset eivät kulje samaan tapaan kuin ennen.
Kauhean vaikea selittää sitä ihmisille, en ole lääkärillekään kysyttäessä osannut sanoa muuta kuin, että olo on ihan ok. Tuntuu että kitisen ihan pikkuasioista, kun mitään ei kuitenkaan fyysisesti ole vialla. Olen kuitenkin päättänyt että ensi kerralla kun nähdään, aion ainakin yrittää selittää oloani. Eihän tämä normaalia kuitenkaan ole.
Selvisin itse kaulan imusolmukkeiden poistosta melko vähällä. Ainoa mikä on jäänyt vähän vaivaamaan, on minullakin kaulan osittainen tunnottomuus ja arven kiristely. Tunnottomuus on helpottanut ajan myötä todella paljon, mutta vieläkin on sellaisia kohtia, mihin koskeminen tuntuu hieman häijyltä ja oudolta. Olen huomannut että päivittäin tunnustelen ja hieron ja venyttelen kaulaani, mikä saa ihmiset aina kyselemään tunnenko siellä jotain outoa :> Ei, ei, venyttelen vain.
Mulla menee myös olot vähän kausittain. Välillä elän enkä juuri ajattele tapahtunutta, mutta toisinaan tulee pyöriteltyä syöpäjuttuja mielessä enemmänkin. Varmaan ihan tervettä sekin.
Jaksamista ja hyvää mieltä sullekin :)