Tänään lääkärissä

Kävin lääkärillä tuossa aamusella ja hyviä uutisia. Keuhkonäytteistä ei löytynyt mitään poikkeavaa! Onneksi oli saatu otettua ihan tutkittavan kokoinen näyte, että saatiin joku selvyys asiaan. Mitä ne noduulit sitten ovat, sitä ei tiedetä, mutta olivat ilmeisesti jotenkin pienentyneet tai höttöytyneet aiemmasta kuvauksesta, mikä on ihan hyvä juttu sekin. Tosin lääkäri jaksoi muistuttaa, että melanooma saattaa välillä muuttua tai pienentyä itsekseenkin, mutta en nyt kauhean vakavasti ottanut sitä. En nyt jaksaisi pähkäillä enää tuleekohan se kuolema vai ei, alkaa käydä niin vanhaksi tämä juttu.

Toisenlaisiakin hyviä uutisia oli, eli ilmeisesti aiemmista kasvaimistani otetuista solunäytteistä oli löydetty se mutaatio, joka mahdollistaisi erään uuden lääkkeen käytön minulla, mikäli tauti tulee takaisin (lääkärin epämääräistä lausuntoa mukaillen). Kaikilla ei ilmeisesti kyseistä mutaatiota ole eikä lääke silloin toimi, mutta koska minulla on, hoitovaihtoehtoja on jatkossa useampia jos on niille tarvetta. Lääkäri mietti vähän voisinko vielä jatkaa interferonia ja töksäytin siihen väliin että en. Kyseli että onko siihen jokin tietty syy, ja kun aloin miettiä miten sen nyt sanoisin, alkoi taas itkettää. Palasi niin pahasti mieleen millainen olo viime keväänä oli - kun en voinut enkä jaksanut enkä halunnut yhtään mitään, enkä välittänyt mistään. Päätettiin että parempi ettei jatketa interferonia.

Yritin jotenkin selittää keväisiä olojani äidilleni vähän myöhemmin, ja hän siihen että: "sekin piti sitten salata". No ei se nyt ihan niinkään mennyt. Muistaakseni kyllä kerroin oloistani, mutta silloin kun oli paha olla oli aika vaikea hahmottaa, mikä oikeastaan oli vialla saati sitten pukea sitä sanoiksi. Varsinkin kun tuntuu, että ympärilläni on vain ihmisiä, jotka ovat aina osanneet tsempata eivätkä he välttämättä ymmärrä jos sanon, että en keksi mitään syytä sinnitellä tässä elämässä, kun tuntuu ettei mistään ole mitään hyötyä eikä iloakaan, ja että olen lähinnä taakka kaikille (nyt kun pää toimii, sanat löytyvät helpommin). Koska siltäkin tuntui aikanaan. Tai oikeastaan vaikeinta oli se, miten silloin tuntui niin elävästi siltä kuin ongelmani olisivat niin mitättömiä, ettei ketään muuta kiinnostaisi, eikä kukaan varmasti haluaisi auttaa, enkä halunnut kitistä turhaan.

Näin jälkeenpäin, kun olen päässyt irti tuosta ajatusmaailmasta, on ollut helppo katsoa taaksepäin ja miettiä, että minähän olin ihan sekaisin. Ja olisi pitänyt puhua siitä ja olisi pitänyt pyytää apua, ja tämä on ilmeisesti sama mitä toiset ihmiset saattavat ajatella, jos masennuksesta puhutaan. Että pitäisi pyytää apua ja pitäisi ja pitäisi. Ulkopuolisena, kun ei ole mitään käsitystä siitä mitä toisen päässä tapahtuu, on niin kamalan helppo antaa ohjeita. Mutta silloin kun on itse siinä tilanteessa, ja kun olo on niin paha, silloin ei oma pääkoppa vaan taivu siihen, että asialle voisi tehdä jotain, ja että on joku joka haluaisi ja voisi auttaa. Ainoa hyvä asia oli ehkä se, että tiesin oloni johtuvan interferonista eikä mistään muusta.

Mulla on ollut viimeisen kuukauden ajan todella hyvä olo, ja olen jaksanut tsempata itseäni taas sen verran, että päätin jatkaa opiskelujani. Yritin opiskella viime lukuvuonnakin, mutta aika tahmeasti, vaikka sainkin muutaman tentin tehtyä ja vieläpä ihan hyvillä arvosanoilla. Tuntui ettei pää toimi lainkaan, ja kun tuntui, että kaikki on lopulta ihan täysin turhaa, ei motivaatio koskaan ollut kovin korkealla. Tällä hetkellä olen kuitenkin ihan hyvällä mielellä. En ole kauhean innoissani opiskelusta (en ole koskaan ollut) mutta enää se ei tunnu mitenkään ylitsepääsemättömältä esteeltä, vaan koen taas vihdoin, että pystyn tekemään normaaleja juttuja ja elämään ihmisen elämää. Mikä on ihan jees, koska olen lötkötellyt meritähtenä jo ihan tarpeeksi kauan. Joten ehdoton ei interferonille, tämä pää ei jaksa enää.

Varattiin seuraava kuvauskäynti tammikuun loppupuolelle. Sitä ennen ei tapahdu mitään 8)

Kotona!!

Kävin tänään vielä keuhkokuvassa (pyörätuolilla! o_O), missä näkyi, että rintaan eksynyt ilma oli vähän levinnyt yön aikana. Olo oli kuitenkin hyvä, ei mitään pahempaa kipuilua, ja hengitysäänetkin kuulostivat hyviltä, joten lääkäri päästi minut lopulta kotiin. Mukana sellaiset terveiset, että jos ilmenee hengenahdistusta niin sitten mars päivystykseen, koska keuhko voi luhistua tai jotakin sinne päin. Olo on ollut todellakin hyvä verrattuna aiempaan näytteenottoon, kipuja oli vähän, eikä siihenkään tarvinnut lääkkeitä. Nyt kun olen jonkin aikaa saanut rentoutua kotona, ei kyljessä tunnu enää mitään ja syvään hengittäminenkin onnistuu vaivatta. Ja onneksi pääsin pois, koska sairaalassa alkaa ahdistaa ihan mielettömästi. Olen huono matkustelemaankin, koska en oikein viihdy pitkään missään, mikä ei ole oma koti. Ei ole mitään tekemistä ja omat tavarat on jossain kaukana ja koko ajan odottaa jotain tapahtuvaksi, ja olen muutenkin sellainen yksineläjä, että muiden seura alkaa pitemmän päälle ahdistaa. Välillä pitää saada olla yksin ja hengittää. Mutta nyt olen kotona!

Kiukuttelua

No nyt vituttaa. Tulin näytteenottoon, kaikki meni paremmin kuin aiemmalla kerralla. Otettiin kaksi näytettä, vaikka eivät kuulemma välttämättä kovin hyviä olleetkaan. Tuli taas vähän ilmarintaa ja sattui, mutta ei läheskään yhtä pahasti kuin viimeksi. Ei tarvinnut kipulääkettäkään. Ajattelin että pääsen varmasti pian pois, mutta lääkäri haluaakin pitää huomiseen tarkkailtavana. En nyt millään jaksais varsinkin kun olo on hyvä. Täällä ei ole mitään tekemistä enkä muutenkaan erityisemmin nauti sairaalassaolosta. Toisaalta tää ei ole kuin yksi yö, joten melko sama missä olen. Mutta toisaalta tää on 18 tuntia, joista olen ehkä kymmenen hereillä, ja täällä on liian kuuma ja huonekaveri on juttuihmisiä, enkä mä nyt yhtään jaksa mitään syöpäilyä. Tietysti toivon, että joku keksisi yhtäkkiä päästääkin mut täältä, mutta mitään hyväähän ei koskaan tapahdu. Sitä odotellessa pyysin vanhempia tuomaan kotoa kesken jäänen kirjan ja puhelimen laturin että voin jatkaa netin räpläämistä. Ainoa hyvä juttu on että näytteitä ei tarvi ottaa enää.

Kuvausuutisia

Lääkäri soitteli eilen ja kertoi, että PET-kuvassa ei näkynyt mitään muuta kiinnostavaa kuin jo tiedossa olevat keuhkonodulit. Niistäkin yksi oli kuulemma vähän pienentynyt, joten uutiset olivat kaikin puolin aika hyviä. Tietenkään vieläkään ei tiedetä mitä ne nodulit oikeastaan ovat, ja keuhkonäytettä yritetään toistamiseen ottaa ylihuomenna. Toivoisin, että näyte onnistuisi ja siitä selviäisi jotain, hyvää tai huonoa, koska inhottavinta on se, etten yhtään tiedä mitä minussa on tekeillä. Mutta hyvä tietää sekin, että nodulit eivät ainakaan ole kasvamaan päin!

PET-CT

Kävin PET-kuvassa, ja tylsäähän se oli enimmäkseen. Ensin pääsin makoilemaan puoleksi tunniksi hiljentymishuoneeseen. Olinkin aina ihmetellyt ohikulkiessani, että mikä ihmeen hiljentymishuone, mutta siellä oli vain neljä punkkaa ja melko hiljaista. Makoilun välissä laitettiin kanyyli ja tiputeltiin hetki keittosuolaa, ja vähän ajan päästä joku kävi ruiskuttamassa kanyyliin kuvauksessa käytettävää radioaktiivista glukoosia. Ideana oli että glukoosi päätyisi sokeria käyttäviin kudoksiin, eli muun muassa syöpäkasvaimiin jos sellaisia on, ja siksi ei makoillessa saanut liikkua, jotta se ei päätyisi lihaksiin. Näin sen ainakin käsitin.

Ruiskuttelun jälkeen piti makoilla vielä noin 45 minuuttia. Oikeasti en tiedä ajoista mitään, koska missään ei ollut kelloa. Huoneessa oli hiljaista, mutta en onnistunut nukkumaan, vaikka väsytti hurjasti. Aina välillä ovi kävi ja joku tuli rapistelemaan, enkä osaa mitenkään rentoutua vieraiden äänien keskellä. Siellä oli myös aika kylmä. Olisi pitänyt kietoutua kunnolla peittoon ennen kuin aloiteltiin, mutta siinä vaiheessa oli vielä ihan hyvä olla, joten en tullut ajatelleeksi. Makoilun päätteeksi otettiin kanyyli irti ja pääsin varsinaiseen kuvaukseen. Ensin kuvattiin noin 20 minuuttia ja sitten käännyin toisin päin ja kuvattiin 15 minuuttia. Siinäkin piti pysyä ihan paikoillaan, mutta kuvauksessa sain päälleni lämpimän peiton, joten oli vähän parempi olla.

Ei mitenkään ihmeellinen keikka loppujen lopuksi. Kokonaisuudessaan sairaalassa vierähti nelisen tuntia, jos lasketaan odottelu ennen kuin pääsin lepäämään. Enimmäkseen tuijottelin kattoa ja mietin kaikkia herkkuja, mitä söisin kunhan pääsisin kotiin. Olin syönyt viimeksi joskus edellisenä iltana ja nälkä ehti tulla ja mennä muutamaan kertaan päivän aikana. Kahvi maistui kyllä erityisen hyvälle, kun pääsin vihdoin pois.

Mulla on ensi maanantaiksi lääkärin soittoaika, joten siinä ehkä kuulee jotakin näistä kuvista. Ensi viikon torstaina on sitten se uusi keuhkonäyte, mitä en odota yhtään.