Viime viikko meni kyllä muuten hienosti, mutta toisesta lääkkeestä aiheutuva ummetusturvotusahdistuskombo oli taas läsnä. Ennen diagnoosia laihduttelin vuoden mittaan kymmenisen kiloa, vähän päälle, ja aloin olla suhteellisen tyytyväinen itseeni, vaikka kiloja oli vielä karistettavana saman verran. Ostin uusia vaatteita. Oli kiva kun niitä löytyi. Ensimmäistä kertaa elämässä sovituskopissa ei ahdistanut, vaan vaatteita oli KIVA kokeilla.
Niin käsittämättömän turhamaiselta kuin se tällaisessa tilanteessa kuulostaakin, henkisesti raskainta mulle on se, etten meinaa enää mahtua vaatteisiini. Juuri kun pääsin siihen vaiheeseen elämässä, jossa sain ostaa pienempiä vaatteita kuin aiemmin, ajatus isompien ostamisesta ahdistaa ihan käsittämättömästi. Hei, sua hoidetaan syövän takia, saattaa joku sieltä huudahtaa, sulla on lupa olla ihan minkälainen kalpea pallero vaan, oot sentään elossa vielä ja voitkin vielä suht hyvin. Niin yritän itsekin miettiä, ja yritän muistaa, että enää kaksi sytokuuria jäljellä, jonka jälkeen voin alkaa palautumaan normaalielämään. Kauhean vaikeaa on kuitenkin hyväksyä sitä, että en tänäkään vuonna tule olemaan kivassa kesäkunnossa. Tavoitteena ei edes ole mikään supertimmi kroppa, vaan olisin ihan tyytyväinen, jos en näyttäisi siltä kuin olisin yhdeksännellä kuulla raskaana.
En ole hoitojen aikana lihonut mahdottomasti, mutta nyt varsinkin tuntuu, että olen jatkuvasti turvoksissa, eikä paska liiku mihinkään suuntaan. Tippaviikolla heristelen laksatiivipulloa heti, kun alkaa ahdistaa, mutta soisin, että viimeistään viikon päästä viimeisistä lääkkeistä vatsa toimisi omillaan. Vaateahdistuksen lisäksi ummetus aiheuttaa yleistä tukalaa oloa ja keljutusta, kun en tiedä miten itseeni suhtautua tai mitä suuhuni pistää. Tuntuu että kaikki haluavat vain tuputtaa pullaa ja perunaa ja hiivaleipää ja "muistathan sä syödä, kai sä syöt, syöthän sä, ootko sä syöny". Kyllä. Syön. Olisi kiva jos tavaraa tulisi ulos samaan tahtiin kuin sitä menee sisään.
Onneksi tämäkin menee ohi. Ehkä seuraavana kesänä olen jo ihmisen muotoinen. Ja niin, tämä on taas tällainen juttu, minkä järjellä ajatellen tiedän olevan todella turha. Sytohoidot ovat väliaikaisia, ja olen onnekaskin, kun omani loppuvat näin pian. Tukala olo keljuttaa silti, ja välillä pitää vähän kitistäkin :I
I feel you...
ReplyDeletemulla on vuosi edellisistä sytoista ja maanantaina alkaa taas uudet. Oon onnistunut edellisistä sytoista tiputtaa kymmenisen kiloa. Nyt odotan, miten käy taas hoitojen alettua. Varsinkin, ku ainakin viimeks piti syödä jotain vähintään kolmen tunnin välein, ettei tullu pahoinvointia tyhjän vatsan takia. Ja harvemmin oli koulussakaan mitään terveellistä taskussa. Varsinkin, ku kaikki terveellinen maistu ihan kuralle, ku hoidot vaikutti makuaistiin.
tsemppiä!
oliko sulla muualla etäpesäkkeitä kuin imusolmukkeissa?
ReplyDeletetsemppiä =)
Ei ollut muualla etäpesäkkeitä.
ReplyDeleteMulla on myös makuaisti kenkkuilut vähän. Välillä ihan ok, toisinaan en maista mitään ja joskus maistan ihan mitä sattuu :)
Ymmärrän harmitukseni - olen selvinnyt paljon vähemmällä, mutta jo pelkkä nilkasta laajemmin poistettu melanooma ja vartijasoluleikkaushaavat aiheuttivat parin..kolmen kuukauden liikuntakatkon ja siihen päälle leikatun jalan turvotus, niin kiloja kertyi "vain" 3..4, mutta silti on inhottavaa kun farkut tuntuvat tiukoilta, erityisesti turpoavassa jalassa. Eikä tukisukkakaan paljon tilannetta auta, litistää jalkaa vähän, mutta tekee toisaalta sen jotenkin tönköksi. Ja minullakin takana on montakin painonpudotusta, ja tilanne oli ihan hyvä ennen melanoomaa. Samoin, tuntuu välillä, että eihän tästä nyt pitäisi ottaa pulttia, onhan sitä selvästikin isompiakin ongelmia, mutta kummasti se vaan masentaa, pienikin painonnousu. Täytyy taas yrittää saada sitä alas, ja ehkä vielä alemmas kuin ennen, jos vaikka tuosta jalastakin saisi taas sen myötä jonkinlaisen - sigh ...
ReplyDelete