Pikauutiset

Olen menossa keskiviikkona hermoratatutkimukseen. Käteen sattuu edelleen, aamuisin, päivisin, illoinkin. En nyt osaa arvaillakaan, mikä tätä oikeasti vaivaa. Keski- ja pikkusormet on kipeimpiä, keskisormi on pahimmillaan tällä hetkellä, ja myös kädenkulma tuosta läheltä rannetta kipuilee. Jotenkin outoa, että kipu kuitenkin pahenee öisin, jolloin en tee kädellä yhtään mitään, ja senkin huomaa vaan jos satun jostain muusta syystä heräämään. Kipu itsessään ei herätä, koska sen huomaa vaan jos sormia liikuttelee.

Kokeilin yhdessä välissä Piroxin-geeliä (tulehduskipulääke) ja kylmäkäärettä, mutta en voi sanoa, että olisivat auttaneet mitenkään erityisemmin. Samoin kipulääkkeet pillereinäkin on olleet vähän yhtä tyhjän kanssa. Useimmiten tämän kyllä sietää, mutta on kyllä sellasiakin päiviä, jolloin sormet on niin kipeät ja jäykät että suoraan sanoen vituttaa. Mutta ei sen kummempia uutisia terveydellisesti tai muutenkaan. Ehkä tälle vielä joku selitys löydetään, toivotaan.

Seurantaa ja käsivaivaa

Kävin eilen taas lääkärilläni kuulemassa viimeisten CT-kuvien ja ultraäänen tulokset. Missään ei näkynyt mitään mainittavan arvoista! Ilmeisesti nodulit keuhkoistakin ovat jo hävinneet. Kuka tietää, mitä ne nyt sitten olivat, mutta hyvä että lähtivät. Puhuin samalla myös käsivaivoistani. Perjantaina kuulin röntgenin tulokset, eikä kuvissa näkynyt mitään kulumia käsissä. YTHSn lääkäri ehdotti että puhuisin asiasta syöpälääkärilleni, koska hän epäili että kyseessä olisi ehkä jotain hoitoihini liittyvää.

Eilen sitten selitin lääkärille taas kaikki käsijutut alusta alkaen, ja hän oli sitä mieltä että kyseessä saattaisi olla jotakin käden hermoihin liittyvää. Että ehkä sädehoito tuonne kaulan / hartian alueelle oikealle puolelle olisi hieman vahingoittanut hermoja ja kipu johtuisi siitä. Tietysti, omasta mielestäni outoa, että mitään vaivoja tulisi näin pitkän ajan jälkeen, sädehoidostahan on jo kaksi vuotta, mutta mitäpä minä mistään tiedän. Lääkäri vasaroi käsiäni hieman ja sain taivutella sormiani, ja totesi, että refleksit ovat oikeassa kädessä ehkä hieman vasenta heikommat samoin kuin puristusvoima. Sain lähetteen hermoratatutkimukseen tai johonkin sellaiseen ja lisäksi B-vitamiinikuurin.

En tiedä vielä milloin tuo hermojuttu on tai mitä siinä oikeastaan tapahtuu, mutta hyvä että tätä nyt tutkitaan. Hieman tietenkin rassaa, että sattuu vaan, enkä tiedä mitä tälle kädelle tehdä, mutta ehkä tästä vielä saadaan jotain selvää.

Kädetöntä menoa

Kävin viime perjantaina taas vatsan ultrassa ja keuhkojen CT-kuvassa. Kuulen niitä tuloksia maanantaina. Lisäksi syöpäilyyn mitenkään (toivottavasti) liittymättä kävin YTHSn lääkärillä oikean käteni takia. Kättä on särkenyt jo yli kaksi kuukautta, ja viimeisen kuukauden ajan sormet ovat myös olleet todella jäykät aamulla, vaikka vetristyvätkin nopeasti kun jaksan vähän venytellä. Enimmäkseen oireita on aamuisin, mutta vielä illallakin sattuu vähän, kun sormia taivuttelee. Lääkäri laittoi lähetteen käsien reumaröntgeniin, missä kävin maanantaina, ja niitä tuloksia kuulen sitten huomenna. Toivottavasti kuvissa näkyisi jotakin, ei mielellään reumaa, mutta jonkin selityksen tälle haluaisin. Oikeasti vielä kolme vuotta sitten olin käynyt viimeksi lääkärissä ehkä 12 vuotta sitten, enkä sairastellut edes flunssaa, ja nyt tuntuu, että koko ajan on jotain kolhuja. Mutta ei voi mitään. Muuten on sentään ollut ihan hyvä olo. Selvästi huomaa kyllä eron siihen, miltä tuntui interferonin aikaan, jaksan puuhastella ihan eri tavalla, eikä kaikki tunnu niin ylivoimaisen vaikealta.

Hyvää uuttavuotta!

Jouluhan mennä tärähti jo (ja ihan mukavasti ja vatsantäyteisesti menikin), mutta vielä kerkeän toivotella kaikille hyvää uuttavuotta! Terveyttä ja onnea ja rahaa jokaiselle :)

Tänään lääkärissä

Kävin lääkärillä tuossa aamusella ja hyviä uutisia. Keuhkonäytteistä ei löytynyt mitään poikkeavaa! Onneksi oli saatu otettua ihan tutkittavan kokoinen näyte, että saatiin joku selvyys asiaan. Mitä ne noduulit sitten ovat, sitä ei tiedetä, mutta olivat ilmeisesti jotenkin pienentyneet tai höttöytyneet aiemmasta kuvauksesta, mikä on ihan hyvä juttu sekin. Tosin lääkäri jaksoi muistuttaa, että melanooma saattaa välillä muuttua tai pienentyä itsekseenkin, mutta en nyt kauhean vakavasti ottanut sitä. En nyt jaksaisi pähkäillä enää tuleekohan se kuolema vai ei, alkaa käydä niin vanhaksi tämä juttu.

Toisenlaisiakin hyviä uutisia oli, eli ilmeisesti aiemmista kasvaimistani otetuista solunäytteistä oli löydetty se mutaatio, joka mahdollistaisi erään uuden lääkkeen käytön minulla, mikäli tauti tulee takaisin (lääkärin epämääräistä lausuntoa mukaillen). Kaikilla ei ilmeisesti kyseistä mutaatiota ole eikä lääke silloin toimi, mutta koska minulla on, hoitovaihtoehtoja on jatkossa useampia jos on niille tarvetta. Lääkäri mietti vähän voisinko vielä jatkaa interferonia ja töksäytin siihen väliin että en. Kyseli että onko siihen jokin tietty syy, ja kun aloin miettiä miten sen nyt sanoisin, alkoi taas itkettää. Palasi niin pahasti mieleen millainen olo viime keväänä oli - kun en voinut enkä jaksanut enkä halunnut yhtään mitään, enkä välittänyt mistään. Päätettiin että parempi ettei jatketa interferonia.

Yritin jotenkin selittää keväisiä olojani äidilleni vähän myöhemmin, ja hän siihen että: "sekin piti sitten salata". No ei se nyt ihan niinkään mennyt. Muistaakseni kyllä kerroin oloistani, mutta silloin kun oli paha olla oli aika vaikea hahmottaa, mikä oikeastaan oli vialla saati sitten pukea sitä sanoiksi. Varsinkin kun tuntuu, että ympärilläni on vain ihmisiä, jotka ovat aina osanneet tsempata eivätkä he välttämättä ymmärrä jos sanon, että en keksi mitään syytä sinnitellä tässä elämässä, kun tuntuu ettei mistään ole mitään hyötyä eikä iloakaan, ja että olen lähinnä taakka kaikille (nyt kun pää toimii, sanat löytyvät helpommin). Koska siltäkin tuntui aikanaan. Tai oikeastaan vaikeinta oli se, miten silloin tuntui niin elävästi siltä kuin ongelmani olisivat niin mitättömiä, ettei ketään muuta kiinnostaisi, eikä kukaan varmasti haluaisi auttaa, enkä halunnut kitistä turhaan.

Näin jälkeenpäin, kun olen päässyt irti tuosta ajatusmaailmasta, on ollut helppo katsoa taaksepäin ja miettiä, että minähän olin ihan sekaisin. Ja olisi pitänyt puhua siitä ja olisi pitänyt pyytää apua, ja tämä on ilmeisesti sama mitä toiset ihmiset saattavat ajatella, jos masennuksesta puhutaan. Että pitäisi pyytää apua ja pitäisi ja pitäisi. Ulkopuolisena, kun ei ole mitään käsitystä siitä mitä toisen päässä tapahtuu, on niin kamalan helppo antaa ohjeita. Mutta silloin kun on itse siinä tilanteessa, ja kun olo on niin paha, silloin ei oma pääkoppa vaan taivu siihen, että asialle voisi tehdä jotain, ja että on joku joka haluaisi ja voisi auttaa. Ainoa hyvä asia oli ehkä se, että tiesin oloni johtuvan interferonista eikä mistään muusta.

Mulla on ollut viimeisen kuukauden ajan todella hyvä olo, ja olen jaksanut tsempata itseäni taas sen verran, että päätin jatkaa opiskelujani. Yritin opiskella viime lukuvuonnakin, mutta aika tahmeasti, vaikka sainkin muutaman tentin tehtyä ja vieläpä ihan hyvillä arvosanoilla. Tuntui ettei pää toimi lainkaan, ja kun tuntui, että kaikki on lopulta ihan täysin turhaa, ei motivaatio koskaan ollut kovin korkealla. Tällä hetkellä olen kuitenkin ihan hyvällä mielellä. En ole kauhean innoissani opiskelusta (en ole koskaan ollut) mutta enää se ei tunnu mitenkään ylitsepääsemättömältä esteeltä, vaan koen taas vihdoin, että pystyn tekemään normaaleja juttuja ja elämään ihmisen elämää. Mikä on ihan jees, koska olen lötkötellyt meritähtenä jo ihan tarpeeksi kauan. Joten ehdoton ei interferonille, tämä pää ei jaksa enää.

Varattiin seuraava kuvauskäynti tammikuun loppupuolelle. Sitä ennen ei tapahdu mitään 8)

Kotona!!

Kävin tänään vielä keuhkokuvassa (pyörätuolilla! o_O), missä näkyi, että rintaan eksynyt ilma oli vähän levinnyt yön aikana. Olo oli kuitenkin hyvä, ei mitään pahempaa kipuilua, ja hengitysäänetkin kuulostivat hyviltä, joten lääkäri päästi minut lopulta kotiin. Mukana sellaiset terveiset, että jos ilmenee hengenahdistusta niin sitten mars päivystykseen, koska keuhko voi luhistua tai jotakin sinne päin. Olo on ollut todellakin hyvä verrattuna aiempaan näytteenottoon, kipuja oli vähän, eikä siihenkään tarvinnut lääkkeitä. Nyt kun olen jonkin aikaa saanut rentoutua kotona, ei kyljessä tunnu enää mitään ja syvään hengittäminenkin onnistuu vaivatta. Ja onneksi pääsin pois, koska sairaalassa alkaa ahdistaa ihan mielettömästi. Olen huono matkustelemaankin, koska en oikein viihdy pitkään missään, mikä ei ole oma koti. Ei ole mitään tekemistä ja omat tavarat on jossain kaukana ja koko ajan odottaa jotain tapahtuvaksi, ja olen muutenkin sellainen yksineläjä, että muiden seura alkaa pitemmän päälle ahdistaa. Välillä pitää saada olla yksin ja hengittää. Mutta nyt olen kotona!

Kiukuttelua

No nyt vituttaa. Tulin näytteenottoon, kaikki meni paremmin kuin aiemmalla kerralla. Otettiin kaksi näytettä, vaikka eivät kuulemma välttämättä kovin hyviä olleetkaan. Tuli taas vähän ilmarintaa ja sattui, mutta ei läheskään yhtä pahasti kuin viimeksi. Ei tarvinnut kipulääkettäkään. Ajattelin että pääsen varmasti pian pois, mutta lääkäri haluaakin pitää huomiseen tarkkailtavana. En nyt millään jaksais varsinkin kun olo on hyvä. Täällä ei ole mitään tekemistä enkä muutenkaan erityisemmin nauti sairaalassaolosta. Toisaalta tää ei ole kuin yksi yö, joten melko sama missä olen. Mutta toisaalta tää on 18 tuntia, joista olen ehkä kymmenen hereillä, ja täällä on liian kuuma ja huonekaveri on juttuihmisiä, enkä mä nyt yhtään jaksa mitään syöpäilyä. Tietysti toivon, että joku keksisi yhtäkkiä päästääkin mut täältä, mutta mitään hyväähän ei koskaan tapahdu. Sitä odotellessa pyysin vanhempia tuomaan kotoa kesken jäänen kirjan ja puhelimen laturin että voin jatkaa netin räpläämistä. Ainoa hyvä juttu on että näytteitä ei tarvi ottaa enää.