Ohi on

Sädehoito on nyt ohi. En ole jaksanut tai viitsinyt päivitellä, kun mitään kerrottavaa ei ole ollut. Sädehoito oli kokemuksena aika mitäänsanomaton. Menin sinne ajallaan, katselin odotustilassa TV:tä, jonka vanhemmat ihmiset tuppasivat jättämään aina täysille, kävin sädetyksessä, menin kotiin, rasvailin sädetettyä kaulanpuolta. Seuraavana päivänä sama uudelleen. Sivuvaikutuksia ei juuri tullut. Kaula on hieman jäykkänä ja punoittaa tuolta sädetyteltä puolelta, mutta ei mitään sen suurempaa. Lähtiessäni pyysin saada mukaan hoitojen aikana käyttämäni muovinaamarin, joka nyt kiikkuu naulassa eteisen seinällä parempaa paikkaa odottamassa :D Periaatteessa tuntui hieman oudolta ottaa muisto sädehoidosta, mutta olihan se kokemuksena (toivottavasti) ainutlaatuinen ja omalla tavallaan kiehtova (tiede on siistiä 8D).

Useimmat hoitokertani sattuivat iltasaikaan, jolloin sädehoito-osastolla oli todella hiljaista. Kanssani samaan aikaan odotustilaan sattui kuitenkin usein eräs vanhempi herra, joka aina saapuessaan tervehti jämäkästi. Tänään kävinkin siellä sitten aamusella, ja meno osastolla oli todella vilkasta iltaan verrattuna. Kummasti samainen tuttu herra sattui taas yhtäaikaa odotukseen, ja tällä kertaa sekaan sattui myös kolmas mies, joiden kanssa sitten vertailtiin kuinka monta sädetyskertaa kullakin on vielä jäljellä. Omat hoitoni olivat ensimmäisenä ohi, tutullani oli vielä tämän viikon loppuun asti jäljellä. Useimmat sädehoito-osastolla kävijöistä olivat lähempänä neljää kymmentä. Itseni ikäisiä parikymppisiä en nähnyt.

Sädehoito-osaston henkilökunta oli mukavaa ja persoonallista, kyselivät aina jaksamisia ja kuulumisia. Tänään jaksoivat vielä kysellä miten minua riepotellaan tästä eteenpäin ja toivottelivat hyviä jatkoja. Eilen oli taas lääkärikäynti, jossa puhuttiin miten tästä jatketaan eteenpäin. En odottanut saavani sytostaatteja, mutta niitä tulen kuitenkin saamaan. Harmi kun en silloin osannut kysyä millaista cocktailia tarkalleen, olisin voinut tutkia asiaa etukäteen, kiukutella, masentua, piristyä ja palata arkeen - kaikki jo ennen hoitojen alkamista! Saan myrkkyjä 4-6 kertaa, viiden päivän ajan neljän viikon välein. Melkoinen satsi siis. Tuo viiden päivän jakso tuli yllätyksenä. Olin kuvitellut että sytostaatteja tiputetaan yhtenä päivänä, jonka jälkeen on sitte taukoa ennen uutta satsia. Hieman hirvittää jo etukäteen miten paljon myrkkyä minuun ehditään pistää viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla joudun osastolle tuoksi viikoksi. Käytännön syistä, oloista ja kanyylista johtuen, joudun sinne varmaan muillakin kerroilla. Se ahdistaa ehkä eniten - ei se kärsiminen itsessään, vaan se että pitää kärsiä vieraassa paikassa. Ei saa edes oman kodin rauhassa potea.

Solunsalpaajien lisäksi tulen saamaan interferonia, ilmeisesti jo samaan aikaan sytojen kanssa, sekä niiden jälkeen itse piikitettynä vuoden tai pari. Jälleen olisin voinut kysyä että miten paljon interferonia saan ja tuleeko se tippana, vai pitääkö jo heti alusta pistää. Isoja (melanooman tapauksessa massiivisia) annoksia interferonia annettaisiin tippana, mutta pienempiä piikitetään vähän samaan tapaan kuin insuliinia, mutta vain muutamana päivää viikossa. Käsitykseni mukaan interferoni on ihmisen jotainjotainjotain, joka tehostaa immuunipuolustuksen toimintaa niin että se jaksaa taistella syöpäsoluja vastaan. Huomattavimpina sivuoirena on ehkä influenssankaltaista kuumeilua, väsymystä, kipuilua ja muuta kivaa. Muiden mahdollisten sivuoireiden lista on järkyttävän pitkä ja masentava, mutta yritän olla ajattelematta niitä. Nuo ovat joka tapauksessa yleisimpiä oireita, muista en jaksa vielä välittää. Interferonissa on se hyvä puoli, että siihen saattaa ajan myötä tottua ja oireet vähenevät.

Hoidot alkavat tammikuun lopussa. En odota niitä yhtään, mutta tällä hetkellä ei kauheasti ahdistakaan. Tuhersin vähän itkua siinä lääkärin pakeilla, mutta sekin johtui siitä, että tämä kaikki on niin kauhean turhauttavaa. Ensin elämä oli mallillaan, kaikki sujui niin kuin pitikin ja tein kaikkea mikä itselle tuntui mielekkäältä. Sairaalassa ramppaaminen ja nyt uusimpana sytostaatit ja niiden sivuvaikutukset määräävät mitä voi tai ei voi tehdä. En ehkä vihaa mitään muuta niin paljon kuin jonkun toisen ehdoilla elämistä.

Mutta näin, näillä eväillä eteenpäin. Lääkäri kysyi haluanko yrittää opiskelua samaan aikaan. Ensimmäinen sytosatsi sattuu keskelle kevään ensimmäisiä kursseja, mikä ei kuulostanut hyvältä. Kun siihen lisätään pelkäksi kouralliseksi huvenneet opintotukikuukaudet, joita en halua tuhlata puolikuntoisena näpertelyyn, jään vielä sairauslomalle tämänkin ajaksi. Elokuuhun asti.

Tällä hetkellä kaikki on kuitenkin vielä hyvin, ja aion keskittyä lomailuun tässä sädehoidon ja sytojen välissä.

Väliaika: kahvia ja pullaa

Täällä ei ole tapahtunut mitään! Huomenna on 15. sädehoitokerta, eli puolivälissä ollaan. Tänään kävin aamupäivällä lääkärin vastaanotolla, jossa puhuttiin lähinnä sivuvaikutuksista, joita ei juurikaan ole. Nopea käynti siis. Selväksi tuli kuitenkin, että oireita alkanee ilmestyä nyt puolivälin jälkeen, mutta saatan päästä vähällä, koska tähän mennessä ei ole ilmennyt mitään. Samalla sivuttiin tulevia lääkehoitoja, joista lääkärit ovat vielä kahden vaiheilla interferonin ja interferoni-sytostaatti-yhdistelmän välillä. Aiemmin on tullut puheeksi lääkehoitojen mahdollisuus, mutta tällä visiitillä lääkäri kehotti jo varautumaan henkisesti niihin. Ei siinä mitään. Kyllähän sitä osasin jo odottaa itsekin.

Samalla sairaalakäynnillä kävin sädehoidossa grillattavana. Lääkäri kysyi onko hoidoista tullut väsymystä, mutta koska suurin osa käynneistäni on sattunut iltapuolelle, en oikein tiedä olenko väsynyt hoitojen takia vai muuten vain. Olen kyllä huomannut käyneeni nukkumaan tavallista aiemmin, mutta toisaalta olen jaksanut heilua ihan normaaliin tapaan siivoillen ja shoppaillen kavereiden kanssa. Tänään sitten huomasin, että kyllä se vaan väsyttää, jos huonoon saumaan sattuu. Sairaalalta ajelin bussilla suoraan keskustaan, josta kävelin n. kilometrin matkan kotia kohti käyden muutaman matkalle sattuvan kaupan pikaisesti läpi. Puolimatkassa olo alkoi olla jo melkoisen tööt, ja kotiin päästessä oli pakko käydä päiväunille, ei vaan jaksanut enää. Ei siitä nukkumisestakaan kyllä tullut mitään, mutta makoilukin helpotti sen verran, että loppupäivän jaksoin, jos en nyt pirteästi, niin ainakin silmät auki.

Sädetyshuoneessa sattui radiossa soimaan Bon Jovin It's My Life.

Laattapiste

Flunssasta selvitty kunnialla ja nuhakin alkaa jo jättää. Muuten hyvä, mutta eilen ja tänään on ollut omituinen tunne - yököttää. Tai ehkä kuvottaa olisi parempi sana. Aamulla join kaffet ja söin pari leipää, mutta nyt päivällä on ollut sellanen melkein paha olo mutta ei aivan. Päivemmällä otin Burana-capsin, joka nielaistessa meinasi jäädä kurkkuun jumiin. Myöhemmin yskähtelin vähän ja tunnustelin orastavaa kurkkukipua. Keuhkojen päällä on outo kärhäinen tunne, hieman painava ja hieman aristava. Kuvittelenko kaiken vai onko tämä nyt sitä itseään ja säteiden vaikutusta? Eilen rumpsuttimen alla maatessa huimasi lievästi, ja hetken näytti siltä kuin katon kuvassa olevat omenapuut olisivat huojuneet tuulessa.

Naputtelin eilen viimeisen graduraportin. Sen jälkeen seminaari on minun osaltani ohi, ja graduntekoa pitäisi jatkaa itsenäisesti. Se tulee varmaankin sujumaan ilmiömäisen hyvin, kun koko seminaarin ajan kaikki kuukauden työt tuli tehtyä viimeisenä raportin palautuspäivänä, jolloin tosiaan olisi pitänyt kirjoittaa raportti kaikesta mitä on tehnyt aiemmin, eikä vasta tehdä niitä hommia. No, kerrankin voin laiskotella hyvällä omalla tunnolla ja sanoa niin itselleni kuin muillekin, että ehkä se gradu ei tällä hetkellä ole elämän tärkein asia. Huomenna jos pahasti yököttää, voi olla etten mene seminaariinkaan.

Aattelin, että laattapiste on se kohta yökötysmittarin pohjapuolella, jossa yökköolo vaihtuu oksetukseksi. Vähän kuin absoluuttinen nollapiste, paitsi että absoluuttinen laattapiste on vielä syvemmällä. Siinä kohtaa saavutetaan se olo, josta ei enää pahemmaksi pääse.

Aattelin myös, etten taida koskaan tottua kärvistelemään tissit paljaana sairaalassa, vaikka sädehoito-osastolla varmasti nähdään kaikenlaisia menijöitä. Aina se vaan jännittää yhtä paljon. Odotan varmaan, että nurkan takaa pölähtää pian Piilokameran kuvausryhmä.

Niisk, köh

Kohtapuoliin pitää taas lähteä sairaalalle. Flunssa teki tulojaan jo tiistaina, ja pari viime päivää pää on ollut ihan tukossa. Yöt menevät pyöriessä ja nieleskellessä. Kurkku on niin täynnä limaa, että vähän väliä herään kuvitellen tukehtuvani. Toisaalta taidan myös jännittää sädehoidon vaikutuksia sen verran, että testailen nielemiskykyä ja mahdollisia kipuja jatkuvasti. Kuumetta ei onneksi tämän flunssan kanssa tullut, joten päivät ovat kuluneet suht normaalisti, ja olen päässyt/joutunut käymään sädetyksessäkin. Tällä hetkellä ulkona pimeää ja -8 pakkasta, varmaan tuulta vielä päälle. Ainoa huono puoli näissä ilta-ajoissa on se, että kun ulos katsoessa näkyy vain pimeää ja kylmää, ei todellakaan tee mieli lähteä mihinkään. Mutta kyllä se siitä taas, kunhan tämä flunssa paranisi pois. Ei tarvitsi taas montaa asiaa potea päällekkäin. Muuten oon kyllä sitä mieltä, että ihmisen pitäis saada talvihorrostaa, jos siltä tuntuu.

Säteitä

Huh, piti kirjoitella jo eilen, mutta koko päivä meni kaupungin laitamilla seikkaillessa ja kotiin päästessä oli sen verran väsy ja vilu, ettei millään jaksanut. Nyt kärvistelen vielä pienimuotoisen flunssan kanssa. Olo on tukkoinen ja tuhnuinen, mutta toivon ettei se tästä enää pahene.

Eilen kävin siis ensimmäistä kertaa sädehoidossa. Tarkoituksena oli mennä paikan päälle hyvissä ajoin, koska arvailin, että joutuisin vielä verikokeisiinkin. Aamupäivällä tuli kuitenkin touhuiltua sen verran, etten ehtinyt haluamaani bussiin, ja lähdin toisella puolta tuntia ennen hoitoaikaani. Muuten aika oli kyllä ihan riittävä, tästä ajelee noin viisi minuuttia bussilla sairaalaan, mutta siihen päälle pitää vielä laskea n. viiden minuutin kipittely pysäkiltä ja jonottaminen ilmoittautumisessa ja mahdollisesti vielä labrassakin, niin kuin ajattelin. Viimeksi käydessäni ilmoittautumiseeen joutui jonottamaan vartin ja verikokeisiin saman verran, joten odotin jo kauhulla myöhästyväni. Väärä bussi jätti minut yhtä pysäkkiä ennen omaani, ja siitä kipitin hirveää laukkaa melkein sairaalaalueen päästä päähän. Bonuksena täytyy kyllä sanoa, että eilen oli päiväsaikaan ihan loistava keli. Pakkasta, joo, mutta aurinko paistoi eikä tuullut yhtään.

Ilmoittautumistiskille ei sitten ollutkaan yhtään jonoa, enkä joutunut verikokeisiinkaan. Olin paikan päällä varttia ennen omaa aikaani, joten mitään kiirettä ei sitten ollutkaan. Kaverit ja perhe kyselivät jälkeenpäin, että miltä se hoito nyt sitten tuntui. No, kunpa olisikin jotain jännittävää kerrottavaa, mutta ei siellä oikein mitään tapahtunut. Kipittelin sädehoitohuoneeseen hoitajan kannoilla, ja pistin merkille että oma hoitokoneeni oli erityisen hieno harmaa ja uudenkiiltävä. Nyökkäsin tyytyväisenä. Olin puoliksi odottanut kohdalleni osuvan jonkin Neuvostoliiton teknologian huippulaitteen, mutta näköjään sairaalassani ollaan jo oikealla vuosisadalla. Laitteen toiminnan summasin äitille puhelimessa: "Se on niinku sellanen vehje, missä on kaikkia sellasia ulokkeita, mitkä tulee siihen sun päälle, ja sit ne pyörii ja sirisee."

Riisuin paidan, pääsin tissit pystyssä makoilemaan lavitsalle, ja sain aiemmin tehdyn maskin kasvoilleni. Se kiristi hieman otsasta ja poskilta, mutta ei pahasti. Inhottavampaa oli se, että silmäripset raappasivat maskin sisäpintaa, ja koko ajan tuntui siltä kuin olisi roskia silmissä. Sitten minua siinä vähän siirreltiin ja aseteltiin, ja lopulta sain vielä säädyllisyyden nimissä päälleni peiton. Hoitajat pakenivat huoneesta, ja jäin yksin kuuntelemaan radiota. Katossa oli valaistu kuva omenapuusta. Sädehoitokone surisi kääntyillessään ja sirisi sädettäessään. Oikeastaan oli aika rentouttavaa makoilla siinä peiton alla tekemättä yhtään mitään. Kesken kaiken tosin kuulutettiin, että pian rakennuksessa testattaisiin palohälyttimiä, ja ajattelin saavani halvauksen, jos nyt alkaisi kuulua jotain kilinää. Onneksi hoitohuoneeseen sitä ei kuulunut. Oikean tulipalon sattuessa en olisi kyllä päässytkään maskin alta pakenemaan.

Sädetyksen päätyttyä pääsin hetkeksi puhumaan hoitokoneella toimineen miessihteerin kanssa, kuten hänet esiteltiin. Kuulin taas hieman mahdollisista sivuoireista ja niiden hoidosta ja ihonhoidosta, ja samalla puhuimme siitä mitä tehdä jos satun tässä hoidon aikana sairastumaan, tai en muusta syystä pääse sovitulle sädetysajalle. Sain myös listan seuraavista hoitokerroista, joista suurin osa todella näyttää osuvan iltapuolelle. Tänään käyn sädetyksessä seitsemältä ja seuraavina päivinä kahdeksalta. Muutama kerta osuu aamupäivälle, ja loput ovat sitten viiden jälkeen. Ei haittaa yhtään. Olen huono heräämään aamulla, ja vielä huonompi lähtemään ulos pakkaseen ja tuiskuun heti herättyäni. Lopuksi kävin vielä labrassa valuttamassa verta, ja sitten singahdin kotimatkalle. Koko käyntiin meni noin 45 minuuttia keskusteluineen.

Sairaalasta päästyäni ajelin bussilla takaisin kotikadulle, ja ennen kotiin paluuta kävin kierroksella apteekissa ja R-kioskilla, autuaan tietämättömänä maskin naamani jättämästä punaisesta suomukuviosta.

Huomenna Se tulee

Tajusin, että olen lykännyt Kela-papereiden täyttämistä jo riittävän kauan, ja aloin täyttää niitä keskellä yötä. Liitteiden kopioiminen olikin mukavaa yöpuhdetta. Tässähän kerkesi jo unohtamaan, että huomenna Se alkaa. Niin, Se! Olen viikkokaupalla ajatellut vain, että 23.11. pitää mennä Sinne, mutta vasta nyt alan hahmottaa, että Sinne pitää mennä myös ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja ensi viikolla ja sitä seuraavalla viikolla..

Hiljaista, kylmää

Viikonloppuna koin äärimmäisen pienimuotoisen paniikkikohtauksen sädehoidon lähestymisen takia, mutta se meni nopeasti ohi. Jonkinlainen voivottelukohtaus kai. Mistähän sekin tuli. Sädehoito itsessään ei pelota, mutta sivuoireet kylläkin. Tuntuu että taas tehdään terveestä ihmisestä sairas. Samanlainen olo oli sen jälkeen, kun ensimmäistä kertaa sairaalassa kuulin vahvistuksen melanoomaepäilyille - menin sinne terveenä, lähdin sairaana. Kertaakaan en ole tämän syksyn aikana tuntenut oikeasti olevani sairas, ja siksi on edelleen vähän vaikea suhtautua tämän vakavuuteen. Välillä tuntuu, ettei saisi vitsailla tai olla huoleton, että jos en ota itseäni äärimmäisen vakavasti, jotain kamalaa tapahtuu, tauti etenee tai jään ilman hoitoa.

Huomenna on ohjelmassa käynti fysioterapeutilla. Sain sinne kutsun pian viimekertaisen tuumorikokouksen jälkeen. Silloin tuli lääkärin kanssa puheeksi, ettei kukaan ollut antanut minulle venyttelyohjeita ennen sairaalasta lähtöäni. Ilmeisesti sellainen oli ollut suunnitelmissa, mutta ehdin lähteä ennen kuin kukaan kerkesi paikalle. Leikkauksen jälkeen niska ja hartiat olivat pari viikkoa pahasti jumissa, mutta tokenivat lopulta omatoimisella venyttelyllä ja viimeistään haavojen parantuessa sen verran, että pystyin vaihtamaan nukkuma-asentoa. Sanoinkin lääkärille, ettei varsinaisesti fysioterapeutille ole enää tarvetta, mutta jotain ohjeita venyttelyyn olisi silti kiva saada. No, kutsu fysioon tuli kuitenkin, ja käyn siellä kääntymässä huomenaamulla. Sieltä saa varmaan jotain vinkkiä siihenkin miten jumppailla sädehoidon jälkeen. Suunnittelukerralla kun kovasti uhkailtiin hoidettavan alueen kudosten sitkastumisella.

Eilisillan ja yön jäljiltä täällä on maassa ohut lumikerros, ja olen alkanut varautua talveen. Olen kova palelemaan, ja asun vanhassa talossa, jossa siltä on vaikea välttyä talvisaikaab. Aiemmista talvista viisastuneena olenkin ajatellut hankkia kaveriksi lämmitettävän jyväpussin tai kuumavesipullon. Sairaalamatkoihin puolestaan olen varautunut uudelleen käytettävillä kädenlämmittimillä, eli lapaseen tai taskuun mahtuvilla muovipussukoilla, jotka on täytetty nestemäisellä taikuudella. Kun pussissa olevaa metallilätkää painelee, neste alkaa kiteytyä ja lämmetä. Pussukoiden kylmennyttyä uudelleen, ne voidaan keittää, jolloin kiteet sulavat taas nesteeksi, ja lämmityksen voi aktivoida uudelleen metallilätkää painelemalla. Tällä hetkellä käytössä olevista kädenlämmittimissäni lämpöä piisaa kunnolla puolisen tuntia, mikä on ihan riittävästi pikaiseen ulkoiluun. Ehkäpä näillä selvitään taas yhden talven yli :)

Alustavaa sädetystä

Sairaalasta kotiuduttuani en jaksanut vielä paljoakaan. Niska ja hartiat väsyivät ja kipeytyivät pitkään istuessa, joten aika kului makoillessa ja telkkaria katsellessa. Torkuttua tuli aika paljon. Seuraavan viikon lopulla kävin kuitenkin jo kaupungilla kaverin kanssa ja jaksoin hyvin, vaikka illemmalla niskaa vähän vihloikin. Puolentoista viikon kuluttua leikkauksesta kävin terveysasemalla poistattamassa hakaset kaulalta, ja siitä viikon päästä kävin poistattamassa tikit ja hakaset päästä. Haavat olivat parantuneet hyvin, joskin päänahan haava parani huomattavasti hitaammin ja siinä on edelleen hieman rupea. Tukka on kuluneen kuukauden aikana kasvanut huimaan 1,5 senttimetrin mittaan ja painunut länään sivuilta ja takaa. Nukkuminen on mukavampaa, kun tyyny ei enää hankaa vastakarvaan!

Pari viikkoa leikkauksen jälkeen kävin jälleen korvalääkärin vastaanotolla, jossa sain kuulla, ettei muissa kaulaltani poistetuissa imusolmukkeissa ollut melanoomaa kuin siinä yhdessä jättikokoon turvonneessa. Poistetun mötikän koko oli ollut 7x4cm. Päänahasta poistettu melanoomapatti oli muistaakseni 12mm paksuinen, eli melanoomatermein ihan hullun kokoinen jötikkä. Sivusuuntaisesti melanooma ei kuitenkaan ollut levinnyt kovin kauas, joten se saatiin poistettua puhtain reunoin.

Vastaanoton jälkeen kävin jälleen kääntymässä tuumorikokouksessa, jossa kuulin suppeasti tulevista hoidoista. Koska kaulalta poistettu kasvain oli niinkin suuri, saisin poistokohtaan sädehoitoa, ja sen jälkeen mahdollisesti vielä lääkehoitoa. Olin lukenut, että erinäisten lääkkeiden teho melanoomaan on vähän niin ja näin, joten kysyin oliko lääkehoito todella tarpeellista. Vastauksena oli, että molemmat hoidot ovat tarpeellisia varotoimenpiteitä juuri tuon kasvaimen koon takia.

Viime torstaina sitten kävin sädehoidon suunnittelussa. Ensimmäisenä tapasin lääkärin, joka kertoi sädehoidosta, sivuvaikutuksista, siitä miten se toteutettaisiin, sekä vastaili kysymyksiini. Hoitokohtaani osuva sädehoito saattaa väsymyksen lisäksi aiheuttaa ruokatorven ärtymistä, närästystä ja nielemiskipuja, joten sain jo valmiiksi reseptit oireita helpottaville lääkkeille. Sivuoireiden lisäksi kysyin miten sädehoito vaikuttaisi kilpirauhaseen, joka oli aivan hoidettavan alueen vierellä. Ilmeisestikin kilpirauhasen sädehoidonpuoleisella puoliskolla saattaisi tapahtua muutoksia, mutta että kilpirauhasarvojani seurattaisiin kyllä. Lääkärin tapaamisen jälkeen kävin hoitajalla, joka antoi esitteitä sädehoidosta sekä ohjeita suun- ja ihonhoitoon.

Päivän viimeinen pysäkki oli TT-kuvaus, jossa samalla tehtiin maski sädehoitoa varten. Makoilin TT-laitteen laverilla, ja kasvoilleni laskettiin lämpimässä vedessä uitettu, joustavaksi muovautunut muoviverkko, jota paineltiin kasvojani ja hartioitani vasten. Vähitellen viiletessään verkko jähmettyi muodostaen muotin ja liimaten minut aloilleni. Paikallaan olemista ei helpottanut yhtään se, että maskia sovittelevat naiset rupattelivat hassuja keskenään, enkä voinut olla naureskelematta välillä. Ehkä siitä johtuikin se, että juuri ennen TT-kuvauksen alkamista, yksi hoitajista huomasi maskin olevan aivan liian löysä alareunastaan.

Toinen maski onnistui paremmin, ja konekin saatiin käynnistettyä. Makoilin kaikessa rauhassa donitsin sisällä, kun varjoainetta alettiin laittaa. Jokin värisi kyynärtaipeessani ja sitten terävän räpsähdyksen saattelemana kylmää nestettä roiskui pitkin käsivarttani. Kun selvisi, että olin yhä ehjä kaikkine suonineni, hoitaja muisti laittaneensa letkut kiinni huomattuaan ensimmäisen maskin väljyyden. Toisella yrittämällä letkut olivatkin sitten olleet kiinni ja levinneet siihen, kun varjoainetta yritettiin pistää. No ei siinä mitään, uudet letkut ja aineet kiinni, ja takaisin koneeseen. Kolmannella yrittämällä kuvaaminenkin sitten sujui. Täytyy vaan sanoa, että onneksi mulla ei ole mitään sairaala/pistämis/laite/ahtaanpaikankammoa lainkaan, joten kaikki sujui ilman paniikkia, joskin vähän naureskellen.

Kuvauksen päätyttyä sain rintalastani alareunan kohdalle mustan tatuointipisteen, jonka avulla minut asetellaan sädehoidossa oikeaan linjaan hoitoa varten. Ennen lähtöä minusta otettiin vielä valokuva sekä molempien etusormien sormenjäljet. Kysyin vitsaillen, että pitääkö minun sitten antaa sormenjälkeni joka kerta, kun tulen sädehoitoon, ja vastaus oli yllättäen että juuri niin, jotta varmasti hoidettaisiin oikeaa henkilöä.

Tulen saamaan sädehoitoa jokaisena arkipäivänä, pyhät poislukien, yhteensä 30 kertaa. Hoidot alkavat marraskuun lopussa ja kestävät siis tammikuulle asti. Mahdollisista lääkehoidoista puhutaan sitten vasta sädetyksen päätyttyä. Alustavan silmäilyn perusteella sain kuulla, että suurin osa hoitoajoistani sijoittuu iltapäivään ja iltaan, koska asun lyhyen bussimatkan päässä sairaalasta, eikä kulkemisien kanssa ole siten ongelmia. Itse saan hoitoaikalapun käteen vasta ensimmäisellä hoitokerralla, jota odotan ihan mielenkiinnolla, vaikka osaan arvata että kiinnostus vaihtuu nopeasti kyllästymiseen ja sitten ärtymiseen. Ainoa mikä tällä hetkellä harmittaa on se, etten tule olemaan ihan parhaimmillani joulun ja uudenvuoden aikoihin, jolloin varsinkin jälkimmäisenä on tapana ollut kokoontua kavereiden kanssa juhlimaan. Toivotaan, että seuraava vuodenvaihde sujuukin sitten taas paremmissa merkeissä :)