Huomenna kuviin

Menen huomenna puolenpäivän aikaan PET-kuvaukseen (koko kehon aineenvaihdunnan laaja PET-TT). Ennen varsinaista kuvausta pitää makoilla pitkän aikaa ihan paikoillaan, ja kuvauskin kestää puolisen tuntia, joten koko käyntiin vierähtää kolmisen tuntia, ellei neljättäkin. En ole käynyt PET-kuvauksessa aiemmin, mutta olen jo etukäteen todennut, ettei siitä tule muuta kuin tylsää. Pyörittelen jo silmiäni sen takia, että paras osa päivästä tuhrautuu taas sairaalassa pyöriessä. Kuvausta ennen ei myöskään saa syödä kuuteen tuntiin, joten ennustan että huomenna iltapäivästä voi olla vähän känkkäränkkäolo. Muutenkin viime päivinä on kiukuttanut, lähinnä se että ensi viikon torstaille on varattu uuden keuhkonäytteen otto. Mietin jo etukäteen menisikö se paremmin kuin viimeksi ja selviäisin ehkä ilman sitä karseaa kipua, mutta sattui tai ei, joudun silti makoilemaan sairaalassa, ja se ärsyttää ehkä eniten. Parasta sairaalakäynneissä on aina pois lähteminen. Tavallaan kuitenkin ihanaa, että jaksan olla kiukuissani tällaisista jutuista. Interferonin aikana oli niin tyhjä olo, etten tiennyt tulisiko minusta ihmistä enää ollenkaan, mutta nyt näyttää jo paremmalta.

Tapahtumaköyhää

Kävin lääkärin puheilla, mutta mitään ihmeempiä ei tänään opittu. Ilmeisesti keuhkonäyte oli ollut liian pieni tutkittavaksi, joten siitä ei voinut sanoa mitään. Uusi näyte otetaan joskus marraskuun puolella. Joskus samoihin aikoihin PET-kuvaukseen, jossa tutkitaan miten aktiivisia keuhkonodulit ovat. Aiempien CT-kuvien vertailussa ne eivät kuitenkaan näyttäneet muuttuneen millään tavalla. Muuten puhuttiin melko lailla samoja juttuja kuin viimeksikin siitä, että todennäköisesti kyseessä on levinnyt syöpä, mutta on pieni mahdollisuus ettei olekaan, sekä mahdollisista hoidoista ja sen sellaisesta.

Olin kyllä hullun stressaantunut eilen siitä, mitä tässä nyt saisi kuulla. Nyt olen melko pettynyt siihen, ettei mitään uutta opittu. Taas pitää odotella pitkän aikaa ennen kuin mitään tapahtuu ja vielä kauemmin, ennen kuin mitään tuloksia saa kuulla. Jos saa. En osaa mitenkään olla ja elää normaalisti, kun odotan jotakin. Tuntuu että olen taas jämähtänyt johonkin omituiseen välitilaan, jossa en ole oikeastaan terve, mutta en sairaskaan. En pysty yhtään arvaamaan millaisessa tilanteessa olen vaikkapa ensi joulun aikaan. Onko kaikki okei vai saanko lääkkeitä ja voin huonosti. Niin paljon en onneksi stressaa, että murehtisin marraskuuta jo nyt. Jännittäminen alkaa vasta sitten kun ollaan lähempänä ajankohtaa. En saanut mitään päivämääriä vielä.

Vähän jännittää tuo uusi keuhkonäytteen otto, nyt kun tiedän miten ikävältä se voi tuntua. Lääkäri kuitenkin sanoi ihan sivumennen, että mulla oli pienesti ilmarintaa siinä. Siksi kai se hengittäminen sattui niin törkeästi jälkeenpäin. Ilmarintaa ei kai kuitenkaan pitäisi tulla, jos kaikki menee ihan nappiin, joten seuraavalla kerralla saattaa onnistua paremmin. Taidan kyllä pyytää jotain rauhoittavaa ihan senkin takia, etten olisi niin kamalan kankeana koko toimenpiteen ajan.

Mutta näillä edetään marraskuuhun. Mitenkähän sitä NYT saisi ajan kulumaan :) No, yritän ainakin olla taas kauheasti vatvomatta kaikkia mahdollisuuksia.

Odottelua

Pääsin sairaalasta näytteenottopäivän illalla, vaikka sattuikin vielä vähän. Pystyin kuitenkin jo hengittämään ihan normaalisti, eikä kävelemisen kanssa ollut mitään ongelmia. Aiemmin päivällä otetussa keuhkokuvassa ei näkynyt mitään erityistä. Kuvan ottaminen oli kyllä tuskallista, kun en silloin pystynyt vetämään keuhkoja täyteen ilman että vasempaa kylkeä viilsi. Kipuilu helpotti Buranan ja makoilun avulla.

Vielä kotonakin kylkeen pisti aina nauraessa tai jos liikahdin väärään asentoon, mutta lisää lääkettä jouduin ottamaan vasta nukkumaan mennessä. Makuuasennossa tuli nopeasti esiin sellainen inhottava sykkivä kipu, jonka takia oli vaikea saada unta. Sitä tuntui kuitenkin vain muutamana iltana, eikä hereillä ollessa ollut mitään kipuja vaikka keuhkoja vähän aristi. Tuntui siltä kuin olisi yskinyt pitkän aikaa.

En ole kuullut mitään tuloksia vielä. Itse asiassa kirjoittelen nytkin sen takia, että huomenna on se lääkärikäynti, missä niitä kuulen. En ole päivittänyt viikon aikana, koska olen yrittänyt kääntää aivot pois päältä. Olen vain  yrittänyt puuhastella kaikkea, jotta en märehtisi koko ajan millaisia uutisia tulen saamaan. Toisinaan on ollut helpompi unohtaa, toisinaan ei. Kävin kavereiden kanssa ulkona viikonloppuna, enkä oikein osannut olla oma itseni. Siinä vasta tajusin, että koko tämä sairastamishomma yhdessä muiden vaikeiden juttujen kanssa oikeasti muuttanut mua vakavammaksi.

Kaveri kysyi milloin valmistun yliopistosta ja menin hetkelliseen paniikkiin. Ensimmäinen ajatus oli, etten edes tiedä kuinka kauan elän. En tietenkään sanonut mitään sellaista (alitajuntani on vähän liian dramaattinen), keksin jotain muuta. Puhuivat Halloweenista, enkä osannut sanoa siihenkään mitään. En voi suunnitella mitään, enkä ajatella tulevaa ennen kuin tiedän olenko kunnossa vai en. Kaksi vuotta sitten saatuani diagnoosin puhuin kyllä näistä jutuista kaverini kanssa. Tässä välissä on kuitenkin ehtinyt tapahtua niin hirveän paljon, ja olemme kasvaneet sen verran erillemme, ettei se enää tunnu oikealta. Muilla on omat työnsä ja suhteensa ja uudet ystävänsä, ja mulla on vaan nämä syöpäjutut.

Mieltä on tietysti masentanut vähän tämä odottelukin. Se etten tiedä yhtään olenko nyt taas sairas vai en ja mitä jatkossa tapahtuu. Tietysti kaikki mahdollisuudet pyörivät mielessä, kun en yhtään tiedä mitä odottaa. Mulla on ollut ihan liikaa aikaa miettiä näitä juttuja, joten on varmaan ihan normaalia, etten ole seurustelutuulella. Onneksi tärkeimmän kuulen jo huomenna. Mitä sen jälkeen tapahtuu ja mitä seuraavaksi pitää odottaa, on sitten sen ajan murhe.

Pakko kyllä sanoa vielä, että yleisesti ottaen olo on ollut melko hyvä, ahdistuksesta huolimatta. Pää tuntuu kirkkaammalta ja luulen sen johtuvan interferonin lopettamisesta. Sitä on vaikea kuvata muulla sanoilla kuin että olo kirkastui. Pystyin kyllä toimimaan suhteellisen normaalisti lääkkeellä ollessani, mutta tuntuu että olin suurimman osan automaattiohjauksella ilman mitään aivotoimintaa. Nyt olen vähän enemmän tietoinen siitä mitä teen ja mitä ympärillä tapahtuu.

Mutta huomisiin. Yritän päivittää, mutta en uskalla luvata mitään. Katsotaan miten käy.